Autoilijoiden oikopolku

Jyväskyläläiset autoilijat ovat löytäneet kätevän oikoreitin Vapaudenkadulta Tourukadulle. Nämä kaksi katua eivät risteä keskenään, mutta neuvokkaat autoilijat ovat keksineet ”aukaista” oman oikopolkunsa, joka sattuu kulkemaan kevyen liikenteen väylän kautta.

Kuvassa on merkitty vihreällä kevyen liikenteen väylät. Punainen viiva osoittaa autojen oikopolkua bussipysäkiltä kevytväylän yli Tourukadulle. (Kuva: Eniro)

Sama paikka maanpinnalta katsottuna. Lumeen jääneet renkaanjäljet kavaltavat oikojat.

On sanomattakin selvää, että kevyen liikenteen kannalta tällainen oikominen on huono asia. Yllätys on melkoinen, kun väylällä pyöräilevän selän takaa kurvaa auto. Risteyksissä tällainen toiminta autoilijoiden suunnalta on aavistettavaa, mutta ei päällepäin rauhalliselta vaikuttavalla kevyen liikenteen väylällä. Lumeen jääneistä renkaanjäljistä päätellen oikominen on aika yleistä. Aamulla sataneessa uudessa lumessa on takuuvarmasti iltapäivään mennessä jo useiden autojen renkaanjäljet.

Autoilijoiden puolesta täytyy todeta, että tässä tapauksessa tilanne tekee helposti varkaan. Oikaisemalla joku saattaa nimittäin säästää parhaimmillaan 800 metrin ajomatkan ja kahdessa liikennevaloristeyksessä seisomisen. Tourulantien bussipysäkin kanttikivet ovat matalat, jolloin niiden yli pääsee vaivatta henkilöautollakin. Talvella lumi tekee nousun kevyen liikenteen väylälle vielä helpommaksi. Se, että sattuu asumaan aivan Tourukadun alkupäässä, ei tee oikomisesta tietenkään yhtään sen suvaittavampaa.

Helpoimpana ja halvimpana ratkaisuna ongelmaan olisi ripotella paikalle betoniporsaita siten, etteivät autot enää mahtuisi oikopolulleen. Toisaalta taas en haluaisi yhtään keltapunaista möhkälettä sinällään kaunista kaupunkiympäristöä pilaamaan. Jos raha ja kunnostuskohteiden priorisointi eivät olisi ainaisia ongelmia, pienet valaisinpylväät voisivat toimittaa betoniporsaiden virkaa ja luoda samalla viihtyvyyttä. Ehkä vielä joskus tämä liikenteellinen ongelma voidaan poistaa niin, että ratkaisu on samalla käytännöllinen ja esteettisesti toimiva.

Jonkinlainen virhe liikennesuunnittelussa on tapahtunut, kun oikomisen mahdollisuutta ei ole huomioitu jo alun perin paikkaa rakennettaessa. Suunnittelija on unohtanut, että koskaan ei pitäisi aliarvioida autoilijoiden kekseliäisyyttä nopeimman reitin valinnassa! Samapa se, tuleeko ajaneeksi kevyen liikenteen väyliä pitkin, kunhan ehtii kotiin kaksi minuuttia aikaisemmin, ajattelee autoilija.

Pääkaupungin pyörteessä

Vene 09 -näyttely antoi loistavan syyn viikonlopun mittaiselle Helsingin-matkalle. Veneiden perään kuolaamisen lisäksi suunnitelmissani oli harrastaa valokuvausta siinä sivussa. Samalla pääsisin tutustumaan pääkaupunkiseudun liikennekulttuuriin; vaikka olenkin ollut ajokortin onnellinen omistaja jo kesästä 2005, en ole kertaakaan ajanut autolla Helsingissä. Jostain syystä olen aina ollut matkustajan roolissa Stadissa liikkuessani.

Menomatka

Vanhempani koukkasivat Jyväskylän kautta ja ottivat minut kyytiinsä. Tai no – minulle lankesi kuljettajan rooli välille Jkl-Hki, mistä en ollut yhtään harmissani. On ollut jännä huomata, miten vanhempani yleensä automaattisesti olettavat, että jos minä olen matkassa mukana, niin silloin olen kuljettajana. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että autokoulun jälkeen halusin ajaa mahdollisimman paljon saadakseni kokemusta. Ilmeisesti ajamisen taito on nyt sen verran hyvin jo hyppysissä, että kyydissäni on miellyttävää olla. Matkamme alkoi siis Jyväskylästä nelostietä etelään. Lusista liityimme moottoritielle ja siitä sitten huristelimme Lahden ohi Helsinkiin. Menomatka sujui oikein rattoisasti, liikennettäkään ei kovin paljoa ollut. Pari asiaa pitää kuitenkin mainita.

Joillekin autoilijoille moottoritielle liittyminen tuottaa vaikeuksia. Kun Jyväskylästä päin tultaessa liitytään etelään vievälle Lahden moottoritielle, ajetaan yli puoli kilometriä loivasti kaartuvaa liittymiskaistaa. Heti kaistan alkupäässä on nopeusrajoitusmerkki 100 km/h. Pitkän kaistan tarkoitus on siis antaa autoilijoille mahdollisuus kiihdyttää moottoritienopeuteen, jotta liittyminen moottoritien liikennevirtaan onnistuisi vaivattomasti. Edessäni ajanut autoilija päätti kuitenkin pitää kiinni valitsemastaan kuudenkympin nopeudesta. Moottoritie lähestyy, eikä vauhti kasvanut. Kirosin mielessäni, että luvassa on suuria vaikeuksia, kun moottoritietä ajavien ja kiihdytyskaistalla olevien nopeusero hipoo 40 km/h:ssa. Rampilla hidastelevan auton takana tuleville tilanne on todella vaarallinen ja peräänajon riski suuri: samaan aikaan pitäisi seurata sopivaa väliä motarilla ja toisaalta katsoa, mitä edellä ajava tekee. Pahimmillaan jotkut vielä jarruttavat kiihdytyskaistalla, mikä vie liittymisestä viimeisetkin turvallisuuden rippeet. Onneksi tällä kertaa moottoritien liikennevirrassa oli sen verran väliä, että hidastelija, minä ja takanani tullut kolmas auto pääsimme jokseenkin turvallisesti liikenteen sekaan.

Lounasta oli mukava syödä Neste Motorestin Tuuliharja -nimisellä huoltoasemalla Orimattilassa. Aivan liian usein tulee mentyä ABC-asemille, joissa saa kärsiä ihmismassoista ja jonoista. Tuuliharja ei ole mitenkään syrjässä moottoritieltä, mutta paljon rauhallisempi kuin monet kilpailijansa. Söin lounaaksi päivän pizzan; mausta ja nopeasta valmistusajasta päättelin sen olevan jonkin sortin puolivalmiste. Nälkä kuitenkin lähti, mikä on kai huoltoasemaruokailun ensisijainen tavoite. Autolle piti juottaa Lasolilla maustettua vettä, sen verran likaista puuhaa on ajella talvisella moottoritiellä. Hondalla kun on vielä paha tapa huuhdella valoja joka kerta, kun tuulilasia pestään. Näin nestettä kuluu yllättävän paljon. On toki hyvä, että valoteho ei pääse kurasta heikkenemään, mutta pesu joka tuulilasin huuhtelulla on turhaa. Oma kytkin ajovalopesimille tai pesu vaikkapa joka kolmannella tuulilasin pesukerralla olisi hyvä ratkaisu. Rahoistani tarkkana ihmisenä huomasin myös, että litrahintaa katsottaessa kahden litran pullo Lasolia oli kalliimpi kuin yhden litran pullo. Paljousalennuksia ei siis Lasolin kohdalla tunneta.

Stadissa

Olin jokseenkin jännittynyt ensimmäisestä tutustumisestani pääkaupunkiseudun liikenteeseen. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva, että Helsingissä liikenne on rytmiltään paljon nopeampaa ja liikennetilanteet tulevat eteen muuta maata vauhdikkaammin. Kuljettajalla on paljon enemmän havaittavia asioita liikennemerkkien, kaista-ajon, raitiovaunujen ja lukuisten muiden autojen vuoksi. Osittain näin onkin, mutta näin jälkikäteen en sanoisi Stadin olevan loppujen lopuksi kovinkaan hankala liikenneympäristö. Ulkopaikkakuntalaisen vain pitää muistaa havainnoida riittävän kauaksi, jolloin ympäristö hahmottuu paremmin. Omaa “taakkaani” oli helpottamassa navigaattori, joka kertoi minne päin mennä. Kokemukseni mukaan navigaattorista on ensikertalaiselle korvaamatonta apua, kun ei tarvitse pohtia, pitääkö kääntyä jo tästä vai seuraavasta risteyksestä. Aivokapasiteettia jää siis enemmän muun liikenteen tarkkailuun, kun suunnistaminen jää laitteen huoleksi. Samoin, jos ajaakin vahingossa väärää kaistaa pitkin, ei tarvitse alkaa panikoida ja yrittää väkisin toiselle kaistalle, kun tietää, että navi laskee kohta uuden reitin. Navigaattori vähentää siis jonkin verran stressiä.

Olin iloisesti yllättynyt Helsingin keskustan pysäköintimahdollisuuksista. Automme vietti aikaansa P-Kluuvissa, eli pysäköintiluolassa keskustan alapuolella. Pysäköintitiloihin oli helppoa ajaa, ne olivat siistejä ja opastus oli selkeää. Hienona oivalluksena oli se, että sinne tänne oli ripoteltu huoltoasemilta tuttuja ikkunanpesuvälineitä. Pysäköintitiloista ei siis tarvinnut poistua tuulilasi kuraisena. Jännää oli ajatella myös tilojen suuruutta. Korkeita halleja pitkien ajoluiskien varrella kymmenien metrien syvyydessä maan alla. Helsingin maanalaisesta yleiskaavasta saa hieman käsitystä siitä, millainen “myyrien kaupunki” varsinaisen kaupungin alla sijaitsee. Tunneleissa oli oikeastaan aika kiehtovaa ajella.

Ajelu Helsingissä kumosi aika tehokkaasti ennakkoluulojani ruuhka-Suomen liikenteestä. Ajotyyli ei poikennutkaan kovin paljoa muusta Suomesta, vaan maalaistollokin pärjäsi liikennevirrassa autoineen. Ehkä vaikeimmaksi asiaksi koin kaista-ajon, koska monissa paikoissa ensin samaan suuntaan saattaa mennä monta kaistaa, jotka sitten jakautuvat “yllättäen” kaikki eri suuntiin. Pari kertaa ajelenkin vääriin suuntiin, mutta navin avulla sitten kiersin korttelin ja yritin uudestaan. Jos ajaa väärään suuntaan, on parasta rauhoittaa tilanne ja miettiä reittiä uudelleen. Vaaratilanteita en onneksi aiheuttanut, mutta yhdessä risteyksessä en huomannut olevani väistämisvelvollinen oikealta tulevaa henkilöautoa kohtaan. Onneksi pienellä nopeudella liikkunut vastapuoli teki minulle tilaa. Tietenkin olin itselleni vihainen tällaisesta aloittelijamaisesta virheestä. Varmasti paikalliset tietävät, missä paikoissa ulkopaikkakuntalaisilla on vaikeuksia, mutta sehän ei tarkoita vastuun siirtymistä stadilaisille. Samoilla säännöillähän sitä koko maassa ajetaan.

Paluumatka

Paluumatka olikin sään osalta päinvastainen kuin menomatka. Reitti oli täsmälleen sama, mutta nyt taivaalta satoi vaihtelevasti vettä, räntää ja lunta. Moottoritien oikeanpuoleinen kaista pysyi hyvässä kunnossa, mutta ohituskaistalle kertyi jonkin verran sohjoa. Matkan edetessä ohituksia ei enää mieli tehnyt tehdä, kun auto selvästi “laittoi vastaan” sohjossa. Siksipä hieman ärsytti, kun edellä ajavilla nopeudet vaihtelivat paljonkin ilman syytä. Yleisestikin ottaen moni ohitus voitaisiin välttää, jos autoilijat keskittyisivät enemmän nopeutensa tarkkailuun. Taitaa vain olla niin, että kun keskittyy kuuntelemaan radiojuontajan juttuja tai vieressä istuvan kaverin tarinoita, nopeus saattaa tipahtaa merkittävästikin kuljettajan huomaamatta.

Nelostiellä sää huononi Jyväskylää lähestyttäessä, mutta edelleen keli oli sitä “normaalia talvikeliä”. Erikoista oli huomata, että vaihtuvat nopeusrajoitukset olisivat antaneet ajaa edelleen satasta, vaikka lumisateen ja tienpinnan kunnon mukaan 80 km/h:ssa olisi ollut ehdoton maksimi. Onneksi omaa järkeään käyttävät autoilijat osasivat suhteuttaa nopeutensa keliin, eikä kukaan sokeasti luottanut nopeusrajoituksiin. Vastaantulleen aura-auton jälkeen nopeusrajoitukset vaihtuivat kahdeksaankymppiin. Liekö aura-auton kuljettaja hätistellyt vaihtamaan tauluihin maltillisemmat lukemat? Omissa silmissäni vaihtuvien nopeusrajoitusten luotettavuus hieman heikkeni.

Jyväskylään saapuessamme taivaalta satoikin jo suuria lumihiutaleita ja maisema oli mitä talvisin. Helsingin suolasohjoiset kadut olivat enää mukava muisto menneestä viikonlopusta.

Hihat heijastamaan

Kuinka parantaa ulkoilupuvun näkyvyyttä?

Pitemmän aikaa olen harmitellut talven pyörälenkeillä käyttämäni Haltin ulkoilupuvun värivalintoja. Ostin puvun neljä tai viisi vuotta sitten, jolloin en vielä ajatellut niin paljon pyöräilijän liikenteessä näkymiseen liittyviä asioita. Puku ei ole näkyvyydeltään sieltä pahimmasta päästä, sillä takissa on paljon oranssia kangasta. Varsinaisena ongelmana onkin asun housut, jotka ovat kokonaan mustat. Housuissa ei ole edes kunnollisia heijastimia, vaikka ne ovat juurikin pyöräilykäyttöön suunnitellut. Tähän tilanteeseen pitäisi saada muutos.

Tähän väliin pitää lisätä yleistä ihmettelyä ulkoilupukuvalmistajien käyttämien kankaiden väreistä. Sellaisiinkin lajeihin (mm. pyöräily ja juoksu), joissa ulkoilijan tiedetään olevan liikenteen seassa, valmistetaan jopa kokonaan mustia ulkoiluvaatteita. Onneksi sentään naisten mallistoissa trendikkäät vaaleat värit ovat myös erottuvia. Haltikin muistuttaa asiakkaitaan suomalaisuudestaan ja varta vasten pohjoisiin olosuhteisiin suunnitelluista asusteista. Suunnittelussa on vain unohdettu, että yksi pohjoisen ominaisuuksista on pimeys. Jos minä saisin suunnitella pyöräilypuvun, olisi siinä ainakin kunnolliset ja leveät heijastimet. Nykyään ”näkyvät heijastimet” tarkoittavat näemmä millin paksuisia heijastavia saumoja ja postimerkin kokoista heijastavaa palaa alaselässä.

Kauppojen myyjät osaavat kuitenkin suositella asiakkaille sopivia värejä. Kun ostin mainitsemani puvun, myyjä kertoi suoraan, ettei suosittele pyöräilykäyttöön mitään muita värejä kuin oranssia tai vaaleansinistä. Enää ei tulisi mieleenikään pukeutua tummansiniseen tai mustaan ulkoilupukuun, mutta harvemmin liikkuvat tai talvipyöräilyä vasta aloittelevat eivät saata kiinnittää asun väriin niin suurta huomiota. Siksi myyjällä on suuri rooli oikeanlaisen puvun valinnassa. Ihmiset saattavat jopa vierastaa ”räikeitä” värejä, koska eihän suomalainen halua erottua joukosta. Siinäpä sitä sitten on myyjällä työtä vakuutella, että se 80-luvun neonkeltainen onkin taas hyvä valinta!

Nyt takaisin varsinaiseen asiaan. Tarkoitukseni oli siis parantaa ulkoilupukuni housujen havaittavuutta. Apuun löytyi heijastavat hihat. Ne ovat siis irtohihat, jotka vedetään takinhihojen päälle. Myyntipakkauksen mukaan ne voisi sujauttaa myös jalkoihin, pohkeiden päälle. Tämä käyttötapa sopisi minulle erittäin hyvin, haenhan lisänäkyvyyttä juuri housuilleni. Anttilasta ostamani hihaparin hinta oli alle kuusi euroa. Hihoilla on EN13356 -hyväksyntä, eli ne on tyyppitarkastettu. Standardoinnista kertova merkintä kannattaa etsiä myös muista heijastimista, sillä myynnissä on paljon muovinpaloja, joita myydään heijastimina. Joulukuussa Kuningaskuluttaja käsitteli tätä asiaa. Lisätietoa heijastinstandardeista voi lukea Suomen Standardisoimisliitto SFS:n sivuilta.

Hihassa ranteen kohdalle tulevassa päässä on resori ja kyynärpään puolella kiristysnauha. Hihat ovat kokoa ”yksi koko sopii kaikille”. Kuitenkin hihan suuaukko on erittäin pieni ainakin miehille. Kun hihat vedetään toppatakin päälle hauiksen kohdalle, ne kiristävät jonkin verran. Tilanne on vielä kurjempi, kun hihoja käytetään säärystimen tapaan jaloissa. Kenkäni on kokoa 43 ja paljas jalka mahtuu juuri ja juuri hihan läpi. Pakostakin tulee mieleen, että hihat on suunniteltu ensisijaisesti lapsille. Muuta valitettavaa tuotteesta ei sitten löydykään. Kangas ja ompeleet tuntuvat kestäviltä.

Alunperin tarkoituksenani piti olla vain heijastavien hihojen esittely. Seppälän Prismassa shoppaillessani silmääni pisti vielä Craftin valmistama, erityisesti liikuntaan tarkoitettu heijastinliivi. Olen aikaisemminkin pohtinut heijastavan liivin käyttöönottoa. Tähän mennessä ns. huoltamoliivit eivät vain ole täyttäneet pyöräilykäytön vaatimuksia. Niiden koot eivät ole olleet istuvia (liivi lepattaa ajettaessa), materiaalit jatkuvaa käyttöä silmälläpitäen huonolaatuisia ja tarrakiinnitykset epävarmoja (liivi voi avautua ajon aikana). Jollekin trenditietoiselle ulkoilijalle liivien “halpa” ulkonäkökin voi olla käyttöönoton este.

Vaikka Craft on luokitellut liivin juoksukäyttöön, se sopii hyvin myös pyöräilyyn. Liiveissä on vetoketjut ja selässä ilmanvaihtoa edistävä verkkokangas. Liivien koot alkoivat Prisman valikoimassa XS:stä päättyen XXL:ään. Liiviä kannattaa sovittaa takin päälle, jottei tule ostaneeksi liian pientä kokoa. Hintaa liivillä on Prismassa 24,90 €.

Näkyvyyden lisäksi liivistä on myös toisenlaista hyötyä: pukeutumisen uloimpana kerroksena se pitää kylmyyttä loitolla. Craft onkin suunnitellut liivin toimimaan osana kerrospukeutumista. Olen havainnut, että liivin kanssa pyöräillessä rintakehän alue pysyy lämpimämpänä, mikä tuo mukavuutta talviseen ulkoiluun.

Näin siis noin 30 €:lla päivitin pyöräilyasuani näkyvämmäksi. Lopuksi vielä kuvia, jos en saanut teitä vielä vakuuttumaan heijastavien asusteiden hyvistä ominaisuuksista.

Heijastavista hihoista saa siis myös kätevät lahkeet. Haltin pyöräilyyn tarkoitetuissa housuissa ainoat heijastimet ovat lahkeen kiristystarrojen saumoissa. Pyöräilykenkien päälle laitettavissa neopreenisuojissa on isommat heijastimet, mutta lika tummentaa ne helposti.

Ennen ja jälkeen -kuvista näkee, kuinka paljon heijastavan pinta-alan määrä lisääntyy liivin myötä.

Ohjeita ympyrään

Kirjoitin edellisen kerran Vaajakosken uudistetusta liikeenneympyrästä 3.1.2009. Olin huomannut, etteivät autoilijat oikein tienneet, kuinka ympyrässä pitäisi ajaa. Tätä käsitystä on vahvistanut myös se, että blogiini on tultu yllättävän usein hakusanoilla, joilla on etsitty esim. ajo-ohjeita kyseiseen ympyrään. Syynä tähän lienee se, että harvemmin liikennesfäärissämme tavattu henkilöautokaista yhdistyy vielä harvinaisempaan kaksikaistaiseen liikenneympyrään.

Lahden suunnasta tultaessa liikenneympyrään siis tullaan kahta kaistaa pitkin. Oikeanpuoleista kaistaa pääsee kääntymään kaikkiin suuntiin, mutta vasemmanpuoleiselta kaistalta voi ajaa vain moottoritielle. Kakkoskaistaa saavat käyttää vain henkilöautot. Henkilöautokaistan olemus on jäänyt ilmeisen monelle epäselväksi, kuten myös minullekin. Milloin sitä saa käyttää? Onko se tarkoitettu vain ruuhka-aikoina käytettäväksi? Mitä laki sanoo henkilöautokaistasta vai tunteeko se sitä lainkaan? Katsoin parhaaksi kysyä asiaa Keski-Suomen tiepiiriltä, eli taholta, joka on ympyrän suunnitellut. Kokosin saamistani vastauksista tällaisen pikaoppaan Vaajakosken ympyrän saloja pohtiville.

Ensiksi on muistettava moottoritien ja ajosuuntaansa kaksikaistaisen valtatien ero. Moottoritiellä on ajettava pääasiassa oikeanpuoleista kaistaa. Ajosuuntaansa kaksikaistaisella valtatiellä (esim. Jyväskylän Rantaväylä) voi ajoneuvoa kuljettaa vasemmalla kaistalla silloinkin, kun oikea kaista on tyhjä. Vaajakoskella moottoritie alkaa vasta liikenneympyrän jälkeen moottoritie -liikennemerkin osoittamassa paikassa, jossa astuu voimaan myös moottoritien kaista-ajosäännöt.

Ajoradan yläpuolisilla opasteilla voidaan kumota oikeanpuoleisella kaistalla ajamisen pakko moottoriteillä. Lahden suunnasta saavuttaessa on vasemman kaistan yläpuolella vihreäpohjainen “Jyväskylä” -viitta. Täten moottoritielle liittyminen on sallittua myös vasempaa kaistaa käyttäen. Kaistan yläpuolinen viitta antaa tähän lakiperusteisen luvan. Moottoritiellä on sitten hakeuduttava oikealle kaistalle, jos siellä on tilaa, mutta ehdottomasti vasta sitten, kun kaistan vaihto ei aiheuta vaaraa.

Liikenneympyrään tultaessa Lahden suunnasta henkilöautot saavat käyttää kumpaa kaistaa tahansa, mutta raskas liikenne vain oikeanpuoleista kaistaa. Syy tähän on se, että pitkät ajoneuvot eivät mahdu vasemmanpuoleiselta kaistalta ympyrän jyrkkiin käännöksiin. Henkilöautokaistaa saa käyttää milloin tahansa; käyttö ei ole millään tavalla riippuvaista esimerkiksi kellonajasta, autojen määrästä tai liikenteen koostumuksesta. Eli vasemmanpuoleiselle henkilöautokaistalle voi ryhmittyä, vaikka muuta liikennettä ei olisi. Lahdesta päin tuleva autoilija ei voi ennakkoon tietää, kuinka paljon liikennettä on aikeissa tulla muista suunnista ympyrään. Tulkitsen tämän niin, että liikenteen sujuvuuden kannalta moottoritielle menevän henkilöautoilijan olisi parempi siirtyä suoraan vasemmanpuoleiselle kaistalle, jotta toisista suunnista tulevat autoilijat pääsisivät helpommin ympyrään.

Tiepiirin mukaan toisistaan poikkeavien laintulkintojen mahdollisuus on aina olemassa kun luodaan uutta liikenneympäristöä. Keski-Suomen tiepiiri on selvittänyt eri puolilta Suomea tulleiden asiantuntijoiden avulla Vaajakosken ympyrän ja sen kaistajärjestelyiden lainmukaisuuden. Tiehallinnon ensisijaisena laintulkitsijana toimii liikkuva poliisi, jonka kanssa kohteesta on myös keskusteltu.

Kaistan yläpuolinen viitta antaa luvan käyttää vasemmanpuoleista kaistaa moottoritielle ryhmittymiseen.

Lopuksi vielä suuri kiitos Keski-Suomen tiepiirille, jonka edustaja kertoi minulle perusteellisesti Vaajakosken ympyrän toiminnasta. Tiepiirin toiminnasta jäi näin itselleni positiivinen kuva, kun sen kuuluisan “pienen ihmisenkin” tiedusteluihin jaksettiin vastata. Olisin toivonut, että ympyrän valmistumisen aikaan henkilöautokaistasta ja sen käyttötavoista olisi puhuttu enemmän  myös mediassa, jolloin autoilijat uskaltaisivat käyttää kaistaa enemmän. Toivotaan kuitenkin, että tieto vähitellen leviää tehden liikenteestä sujuvampaa.

Aiheesta muualla:

- Tiepiiri: Ajo-ohjeet Vaajakosken liikenneympyrään (pdf).

- Tiepiiri: Liikenteen ohjaussuunnitelma (pdf).

- Liikenteessä 17.12.2008: Turbokiertoliittymä pelastaa?