(Älyn)välähdyksiä

Kaukovalovilkku on käyttökelpoinen viestiväline, jos välähdysten merkitykset tunnetaan yleisesti.

Kaukovalojen käyttö viestivälineenä on aina vähän ongelmallista. Tavallisimmillaan kaukovaloja väläytetään, kun halutaan kertoa vastaantulijalle, että hänen olisi syytä sytyttää ajovalonsa. Tässä tarkoituksessa viesti menee yleensä perille, koska kyseessä on aika vakiintunut käytäntö.

Lähes vakiintuneiden sarjaan pääsee kaukovalojen vilautus ennen ohitukseen ryhtymistä – jotta ohitettava tietää takaa tulevan aikeista. Itse käytän tätä autokoulussakin opetettua tapaa, mutta lähinnä vain pimeällä ajaessani. Käytännössähän suuntavilkku vasemmalle ajaa saman asian, mutta joskus ohitettavaa on syytä herätellä, varsinkin jos on ajanut pitkän matkan hänen takanaan. Silloin ohitettava on saattanut liiallisesti tottua takana ajavaan ja ohitus saattaa tulla yllätyksenä.

Pyörälenkilläni opin jälleen yhden uuden vilkutuksen. Päätin ylittää kadun suojatien kohdalta. Koska kyseessä ei ollut pyörätien jatke, jäin kiltisti tähyilemään lähestyviä autoja (en jaksanut nousta pyörän päältä ja näin muuttua jalankulkijaksi!). Katu oli tyhjä lukuunottamatta sitä yhtä autoa, joka lähestyi noin sadan metrin päässä. (Oletteko huomanneet, että yöaikaankin muuten tyhjälle tielle osuu aina yksi ajoneuvo, jota täytyy väistää!) Octavian kuljettaja huomasi aikeeni, ja alkoi hidastaa vauhtiaan. Havaitsin hidastuvan nopeuden ja arvasin jo, että auto aikoo päästää minut tien yli. Skodan kuljettaja kuitenkin tehosti vielä hyvää tarkoitustaan väläyttämällä kaukovalojaan. Hän teki sen mielestäni todella ammattimaisin ottein: välähdys oli nopea, mutta kuitenkin selvästi nähtävissä. Iltahämärässä en myöskään sokaistunut kaukovaloista, koska kuljettajan sormet kävivät niin nopeasti viiksellä. Nostin kättäni kiitokseksi ja ylitin tien hymyillen.

Mielestäni kuvailemassani tilanteessa kaukovalovilkun käytöstä oli todellakin hyötyä kummallekin osapuolelle: minä pyöräilijänä sain varmistuksen, että auto aikoo väistää. Autoilijan puolestaan ei tarvinnut kuin löysätä kaasua, koska osasin reagoida autoilijan aikeisiin oikein ja hyvissä ajoin. Normaalistihan jalankulkija odottaa niin kauan, että auto pysähtyy suojatien eteen. Minä olin siis jo ehtinyt ylittää tien ennen kuin auto saapui suojatielle. Näin autoilija säästi polttoainettakin, kun sen ei tarvinnut pysähtyä ollenkaan! Kaikin puolin fiksu juttu siis.

Aion itsekin tulevaisuudessa kokeilla samaa: kun lähestyn suojatietä ja huomaan tien laidassa kärkkyvän jalankulkijan, väläytän kaukovaloja lyhyesti. Toki myös hidastan nopeuttani hyvissä ajoin, mikä on jo ennestään toimivaksi havaittu kikka saada jalankulkija liikkeelle. Katsotaan sitten kuinka moni älyää viestini.

Tietenkään en sano, että jalankulkijoiden täytyy pelkästään luottaa epämääräisiin kaukovalovilkutuksiin. Nehän voivat periaatteessa tarkoittaa myös päinvastaista: älä tule tielle, minä ajan ensin! Edelleen avain on lähestyvän ajoneuvon nopeuden havainnoinnissa. Taidossa, joka monelta tuntuu puuttuvan. Mielestäni aivan liian moni jalankulkija on ylivarovainen: tien yli ei mennä sitten kirveelläkään vaikka auto hidastaa jo hyvissä ajoin ja antaa selvästi tietä. Tämä taas aiheuttaa epätietoisuuden olotilan. Autoilija ei tiedä, haluaako jalankulkija ylittää tien ollenkaan ja harkitsee jo kiihdyttämistä. Ja siinä se vaara vasta piileekin: auto alkaa kiihdyttää ja jalankulkija astuu tielle…

Niin, miksipä Skoda Octavia sitten antoi tietä? Se oli sentään ainoa auto kadulla ja minä väistämisvelvollinen. Perin oudoksuttavaa käytöstä suomalaiselta autoilijalta! Jotain tekemistä saattoi olla sillä, että kyseinen ajoneuvo oli liikkuvan poliisin siviiliauto. Ehkäpä siellä ratin ja penkin välissä oli joskus ihan tosissaan jouduttu pohtimaan näitä kysymyksiä… 🙂

 

Suojatiellä vallitsee yleensä epävarmuus; jalankulkijan on vaikea tietää, antaako auto tietä.

, , , , , ,

%d bloggers like this: