Magneetti puskurissa

Takapuskurissani on ilmeisesti voimakas magneetti.

Puskurissa roikkuminen on liikenteemme ärsyttävimpiä asioita. Taannoin ajelin eräällä valtatiellä normaalia talvirajoituksen mukaista nopeutta. Annoin auton liikkua vakionopeudensäätimellä, ja navigaattori näytti nopeudeksi 85 km/h. Sää oli hyvä, tien pinta kuiva ja tieosuus valaistu. Liikennettä oli alkuillasta vähän.

Huomasin takaa lähestyvän hieman kovempaa ajavan henkilöauton. Se saavutti minua vähitellen kilometrien matkalla – ja jäi lopulta roikkumaan viiden metrin päähän takapuskuristani. Ajelimme sitten siinä pitkiä suoria ilman vastaantulijoita useita kilometrejä. Autoilija ei siis osoittanut minkäänlaisia ohitusaikeita. Sen vain piti päästä imuuni.

Olen huomannut, että tämä on yksi suomalaisen liikenteen piirteistä. Kun vähänkin edellä ajavan takavalot vilahtavat satojen metrien päässä, on pakko kiihdyttää ja ottaa toinen auto kiinni! Katsokaa vain: tyhjillä teillä autot ajavat usein ”laumoissa”. Myös silloin, kun jälkimmäisen auton kuljettaja ei edes aikoisi ajaa etummaista autoa kovempaa.

Takapuskurissa roikkujasta voi päästä eroon kohtuullisen turvallisesti vain hiljentämällä nopeutta. ”Kohtuullisen” siksi, että ohittaminen on aina vaarallista. Ns. ohitukseen avustaminen täytyy tehdä aina harkiten. Vaarallisessa paikassa ei saa provosoida ohittamaan, vaikka puskurissa roikkuja ärsyttäisi miten paljon tahansa. Sopivan tieosuuden avauduttua minäkin aloin hiljentää vauhtiani. Noin kilometrin matkalla painelin vakkarin nopeutta alaspäin aina 80 kilometriin tunnissa. Sitten taas avautui tyhjä suora, jolloin vilkutin ohituspaikan merkiksi pari kertaa oikealle. Edelleenkään ohitushalua ei löytynyt ja roikkuminen jatkui.

Takanani oleva tyyppi oli siis tavallistakin pahanlaatuisempi tapaus. Yleensä em. manööverien jälkeen roikkuja joko ohittaa tai älyää jättäytyä kauemmaksi. Nostin nopeuteni jälleen hitaasti takaisin alkuperäiseen 85:een. Sitten päätin toimia toisinpäin ja painoin reippaammin kaasua kiihdyttäen noin 95 kilometriin tunnissa. Tunsin, että sillä tien osuudella tällainen oli kohtuullisen turvallista. Uskomatonta! Aivan kuin autojemme välissä olisi ollut hinausköysi. Ilmekään värähtämättä takana tullut imitoi tekoani sellaisella tarkkuudella, ettei autojen välimatka kasvanut yhtään. Sitten taas annoin nopeuden tippua 85:een. Samalla tajusin todistaneeni käytännössä autokoulunopettajani viisaat sanat: se, joka päättää roikkua puskurissasi, tekee sen, vaikka ajaisit kahtasataa. Tämän lauseen rivien välistä pitää tietenkin lukea se seikka, ettei karkuun kannata lähteä ajamaan.

Lopulta tilanne laukesi, kun roikkuja uskalsi ohittaa minut ohituskaistaosuudella. Jaksan ihmetellä aina, mikä viehätys imussa ajamisessa oikein on. Sateella rapa roiskuu tuulilasiin ja pimeällä ei voi käyttää kaukovaloja. Lisäksi ajaminen on kuin veitsenterällä kävelyä. Koko ajan saa jännittää lihaksia ja tarkkailla edellä menevän jokaista liikettä. Haitarivaikutuksen ansiosta edellä ajavan nostaessa jalan kaasulta takana tuleva saa painaa jarrua!

Ilmeisesti puskurissa roikkumalla raavaskin suomalaisäijä osioittaa kaipaavansa läheisyyttä.

Advertisements

, , , ,

  1. #1 by Jenni on 2.12.2008 - 9:59

    Voi vitsi ihan käsittämätöntä touhua. Itse olen ajanut hieman alinipeutta kun olen toivonut oerässä roikkujien ohittavan. Pimeällä tykkään ajaa muutenkin niin ettei ole ketään perässä, koska lamput häikäisevät sivupeileistä, joita ei yöasentoon pysty kääntämään.

    5 m rako edelläajavaan on sulaa hulluutta. Mitä jos joudut jarruttamaan yhtään voimakkaammin… Jos takanaroikkujalla ei ole salamannopeat refleksit, hän on oikeasti kiinni takapuskurissasi. Hurjaa on katsoa rantaväylälläkin tätä menoa, just muutama päivä sitten vasenta(!) kaistaa ajoi kolme auto peräkkäin niin että niiden väleihin ois just mahtunut yksi auto.

%d bloggers like this: