Pääkaupungin pyörteessä

Vene 09 -näyttely antoi loistavan syyn viikonlopun mittaiselle Helsingin-matkalle. Veneiden perään kuolaamisen lisäksi suunnitelmissani oli harrastaa valokuvausta siinä sivussa. Samalla pääsisin tutustumaan pääkaupunkiseudun liikennekulttuuriin; vaikka olenkin ollut ajokortin onnellinen omistaja jo kesästä 2005, en ole kertaakaan ajanut autolla Helsingissä. Jostain syystä olen aina ollut matkustajan roolissa Stadissa liikkuessani.

Menomatka

Vanhempani koukkasivat Jyväskylän kautta ja ottivat minut kyytiinsä. Tai no – minulle lankesi kuljettajan rooli välille Jkl-Hki, mistä en ollut yhtään harmissani. On ollut jännä huomata, miten vanhempani yleensä automaattisesti olettavat, että jos minä olen matkassa mukana, niin silloin olen kuljettajana. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että autokoulun jälkeen halusin ajaa mahdollisimman paljon saadakseni kokemusta. Ilmeisesti ajamisen taito on nyt sen verran hyvin jo hyppysissä, että kyydissäni on miellyttävää olla. Matkamme alkoi siis Jyväskylästä nelostietä etelään. Lusista liityimme moottoritielle ja siitä sitten huristelimme Lahden ohi Helsinkiin. Menomatka sujui oikein rattoisasti, liikennettäkään ei kovin paljoa ollut. Pari asiaa pitää kuitenkin mainita.

Joillekin autoilijoille moottoritielle liittyminen tuottaa vaikeuksia. Kun Jyväskylästä päin tultaessa liitytään etelään vievälle Lahden moottoritielle, ajetaan yli puoli kilometriä loivasti kaartuvaa liittymiskaistaa. Heti kaistan alkupäässä on nopeusrajoitusmerkki 100 km/h. Pitkän kaistan tarkoitus on siis antaa autoilijoille mahdollisuus kiihdyttää moottoritienopeuteen, jotta liittyminen moottoritien liikennevirtaan onnistuisi vaivattomasti. Edessäni ajanut autoilija päätti kuitenkin pitää kiinni valitsemastaan kuudenkympin nopeudesta. Moottoritie lähestyy, eikä vauhti kasvanut. Kirosin mielessäni, että luvassa on suuria vaikeuksia, kun moottoritietä ajavien ja kiihdytyskaistalla olevien nopeusero hipoo 40 km/h:ssa. Rampilla hidastelevan auton takana tuleville tilanne on todella vaarallinen ja peräänajon riski suuri: samaan aikaan pitäisi seurata sopivaa väliä motarilla ja toisaalta katsoa, mitä edellä ajava tekee. Pahimmillaan jotkut vielä jarruttavat kiihdytyskaistalla, mikä vie liittymisestä viimeisetkin turvallisuuden rippeet. Onneksi tällä kertaa moottoritien liikennevirrassa oli sen verran väliä, että hidastelija, minä ja takanani tullut kolmas auto pääsimme jokseenkin turvallisesti liikenteen sekaan.

Lounasta oli mukava syödä Neste Motorestin Tuuliharja -nimisellä huoltoasemalla Orimattilassa. Aivan liian usein tulee mentyä ABC-asemille, joissa saa kärsiä ihmismassoista ja jonoista. Tuuliharja ei ole mitenkään syrjässä moottoritieltä, mutta paljon rauhallisempi kuin monet kilpailijansa. Söin lounaaksi päivän pizzan; mausta ja nopeasta valmistusajasta päättelin sen olevan jonkin sortin puolivalmiste. Nälkä kuitenkin lähti, mikä on kai huoltoasemaruokailun ensisijainen tavoite. Autolle piti juottaa Lasolilla maustettua vettä, sen verran likaista puuhaa on ajella talvisella moottoritiellä. Hondalla kun on vielä paha tapa huuhdella valoja joka kerta, kun tuulilasia pestään. Näin nestettä kuluu yllättävän paljon. On toki hyvä, että valoteho ei pääse kurasta heikkenemään, mutta pesu joka tuulilasin huuhtelulla on turhaa. Oma kytkin ajovalopesimille tai pesu vaikkapa joka kolmannella tuulilasin pesukerralla olisi hyvä ratkaisu. Rahoistani tarkkana ihmisenä huomasin myös, että litrahintaa katsottaessa kahden litran pullo Lasolia oli kalliimpi kuin yhden litran pullo. Paljousalennuksia ei siis Lasolin kohdalla tunneta.

Stadissa

stadi1

Olin jokseenkin jännittynyt ensimmäisestä tutustumisestani pääkaupunkiseudun liikenteeseen. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva, että Helsingissä liikenne on rytmiltään paljon nopeampaa ja liikennetilanteet tulevat eteen muuta maata vauhdikkaammin. Kuljettajalla on paljon enemmän havaittavia asioita liikennemerkkien, kaista-ajon, raitiovaunujen ja lukuisten muiden autojen vuoksi. Osittain näin onkin, mutta näin jälkikäteen en sanoisi Stadin olevan loppujen lopuksi kovinkaan hankala liikenneympäristö. Ulkopaikkakuntalaisen vain pitää muistaa havainnoida riittävän kauaksi, jolloin ympäristö hahmottuu paremmin. Omaa ”taakkaani” oli helpottamassa navigaattori, joka kertoi minne päin mennä. Kokemukseni mukaan navigaattorista on ensikertalaiselle korvaamatonta apua, kun ei tarvitse pohtia, pitääkö kääntyä jo tästä vai seuraavasta risteyksestä. Aivokapasiteettia jää siis enemmän muun liikenteen tarkkailuun, kun suunnistaminen jää laitteen huoleksi. Samoin, jos ajaakin vahingossa väärää kaistaa pitkin, ei tarvitse alkaa panikoida ja yrittää väkisin toiselle kaistalle, kun tietää, että navi laskee kohta uuden reitin. Navigaattori vähentää siis jonkin verran stressiä.

Olin iloisesti yllättynyt Helsingin keskustan pysäköintimahdollisuuksista. Automme vietti aikaansa P-Kluuvissa, eli pysäköintiluolassa keskustan alapuolella. Pysäköintitiloihin oli helppoa ajaa, ne olivat siistejä ja opastus oli selkeää. Hienona oivalluksena oli se, että sinne tänne oli ripoteltu huoltoasemilta tuttuja ikkunanpesuvälineitä. Pysäköintitiloista ei siis tarvinnut poistua tuulilasi kuraisena. Jännää oli ajatella myös tilojen suuruutta. Korkeita halleja pitkien ajoluiskien varrella kymmenien metrien syvyydessä maan alla. Helsingin maanalaisesta yleiskaavasta saa hieman käsitystä siitä, millainen ”myyrien kaupunki” varsinaisen kaupungin alla sijaitsee. Tunneleissa oli oikeastaan aika kiehtovaa ajella.

stadi3

Ajelu Helsingissä kumosi aika tehokkaasti ennakkoluulojani ruuhka-Suomen liikenteestä. Ajotyyli ei poikennutkaan kovin paljoa muusta Suomesta, vaan maalaistollokin pärjäsi liikennevirrassa autoineen. Ehkä vaikeimmaksi asiaksi koin kaista-ajon, koska monissa paikoissa ensin samaan suuntaan saattaa mennä monta kaistaa, jotka sitten jakautuvat ”yllättäen” kaikki eri suuntiin. Pari kertaa ajelenkin vääriin suuntiin, mutta navin avulla sitten kiersin korttelin ja yritin uudestaan. Jos ajaa väärään suuntaan, on parasta rauhoittaa tilanne ja miettiä reittiä uudelleen. Vaaratilanteita en onneksi aiheuttanut, mutta yhdessä risteyksessä en huomannut olevani väistämisvelvollinen oikealta tulevaa henkilöautoa kohtaan. Onneksi pienellä nopeudella liikkunut vastapuoli teki minulle tilaa. Tietenkin olin itselleni vihainen tällaisesta aloittelijamaisesta virheestä. Varmasti paikalliset tietävät, missä paikoissa ulkopaikkakuntalaisilla on vaikeuksia, mutta sehän ei tarkoita vastuun siirtymistä stadilaisille. Samoilla säännöillähän sitä koko maassa ajetaan.

stadi2

Paluumatka

Paluumatka olikin sään osalta päinvastainen kuin menomatka. Reitti oli täsmälleen sama, mutta nyt taivaalta satoi vaihtelevasti vettä, räntää ja lunta. Moottoritien oikeanpuoleinen kaista pysyi hyvässä kunnossa, mutta ohituskaistalle kertyi jonkin verran sohjoa. Matkan edetessä ohituksia ei enää mieli tehnyt tehdä, kun auto selvästi ”laittoi vastaan” sohjossa. Siksipä hieman ärsytti, kun edellä ajavilla nopeudet vaihtelivat paljonkin ilman syytä. Yleisestikin ottaen moni ohitus voitaisiin välttää, jos autoilijat keskittyisivät enemmän nopeutensa tarkkailuun. Taitaa vain olla niin, että kun keskittyy kuuntelemaan radiojuontajan juttuja tai vieressä istuvan kaverin tarinoita, nopeus saattaa tipahtaa merkittävästikin kuljettajan huomaamatta.

Nelostiellä sää huononi Jyväskylää lähestyttäessä, mutta edelleen keli oli sitä ”normaalia talvikeliä”. Erikoista oli huomata, että vaihtuvat nopeusrajoitukset olisivat antaneet ajaa edelleen satasta, vaikka lumisateen ja tienpinnan kunnon mukaan 80 km/h:ssa olisi ollut ehdoton maksimi. Onneksi omaa järkeään käyttävät autoilijat osasivat suhteuttaa nopeutensa keliin, eikä kukaan sokeasti luottanut nopeusrajoituksiin. Vastaantulleen aura-auton jälkeen nopeusrajoitukset vaihtuivat kahdeksaankymppiin. Liekö aura-auton kuljettaja hätistellyt vaihtamaan tauluihin maltillisemmat lukemat? Omissa silmissäni vaihtuvien nopeusrajoitusten luotettavuus hieman heikkeni.

Jyväskylään saapuessamme taivaalta satoikin jo suuria lumihiutaleita ja maisema oli mitä talvisin. Helsingin suolasohjoiset kadut olivat enää mukava muisto menneestä viikonlopusta.

Advertisements

, , , , , , , , , , , , , ,

  1. #1 by Jenni on 19.2.2009 - 20:47

    Aivan kuin olisin kirjoittanut saman tyylisen merkinnän vastikään… 😉

    Kertomasi moottoritien liittymiskaistanopeudet kuulostava aika kinkkiseltä tilanteelta. Pitkällä kiihdytyskaistalla takana ajava voi ehkä vähän helpommin liittyä moottoritien puolelle vaikka edellä joku hiljempaa ajaakin, mutta etenkin lyhyellä kiihdytyskaistalla ja vilkkaalla moottoritiellä kuvaamasi tilanne olisi todella vaarallinen. Itse pelkään hieman sitä, että takaani joku liittyy tielle minua nopeammin ja estää mahdollisuuteni liittyä tielleajamalla rinnalle kun itse meinaan liittyä.

    Kuinka 60 km/h ajanut autoilija mahtoi jatkaa matkaa liityttyään lopulta motarille?

    Navigaattori on aika korvaamaton tuntemattomalla seudulla ajaessa. Kuitenkin minulle tuottaa hieman vaikeuksia välillä ymmärtää mitä navigaattori haluaa. Olen huono arvioimaan etäisyyksiä ja kun keskustassa on tiheään risteyksiä, navigaattorin komento ”käänny 40 m päästä” saattaa aiheuttaa sen, että käännyn liian aikaisesta tai liian myöhäisestä risteyksestä. Parikin kertaa tuli tehtyä näin pari viikkoa sitten Tampereella. Onneksi harhailusta huolimatta navigaattori keksii aina uuden reitin ja ohjaa määränpäähän vaikka sitten mutkien kautta.

    MIelenkiintoinen tuo dokkari Helsingin tunneleista, vaikka olisin vielä toivonut siinä olevan lisää karttoja.

  2. #2 by Kosti on 20.2.2009 - 0:07

    Luin kirjoituksesi viime viikonloppuna ja ihmettelin miten voikaan osua ajatukset ja havainnot näin yksi yhteen. Vaihtuvat nopeusrajoitukset ja kaikki! Mietinkin, että tuleekohan tästä merkinnästä plagiointisyyte… 😀

    Joskus kyllä tuntuu ihmeelliseltä, että miksi niistä kiihdytyskaistoista tehdään usein niin lyhyitä. Lusissa kaista on vielä sellainen, että ”suljettu” osa on pitkä, mutta ”avoin” kohta, jossa varsinainen kaistanvaihto moottoritielle tapahtuu, on normaalin lyhyehkö. Jos katsoo vaikkapa Eniron kartasta, niin saa paremman käsityksen paikasta.

    Kuudenkympin autoilija vaihtoi kaistaa tuolla nopeudella moottoritielle ja kiihdytti vauhtinsa kahdeksan-yhdeksänkympin hujakoille vasta moottoritietä ajaessaan. Takanani tullut auto ”ampui” kiihdytyskaistalta suoraan ohituskaistalle ja paineli meistä kummastakin ohi. Eli kävi vähän samalla tavalla tuossa mainitsemassasi tilanteessa, jossa takaa tuleva vaikeuttaa edessä ajavan kaistanvaihtoa moottoritielle. Vähän matkaa hidastelijan menoa katseltuani ohitin hänet, koska hänen (ali)nopeutensa ei pysynyt tasaisena vaan vaihteli 80 ja 95 välillä.

  3. #3 by Jenni on 21.2.2009 - 23:19

    En mä sentään syyttämään käy, mutat hauska oli huomata miten samantyyppiset jutut satuttiin kirjoittamaan samoihin aikoihin. Sä oot varastanut mun juttuidean!! Krhm, mun ei siis pitänyt syyttää… 😛

    Lyhyet kiihdytyskaistat on tosi ikäviä ja talvella ne lyhynevät vielä entisestään, kun lumi kaventaa niitä. Näin ainakin rantaväylällä sekä minimanin kohdalla että tourulassa, kun lähdetään etelään päin.

    Mietin että kiinnostaako ketään lukea pitkää matkaselostusta… Itse kun tykkää autoilusta niin tulee selitettyä kaikki pikkuhuomiotkin. Tämä sinun pitkä kirjoituksesi oli kyllä ihan kiinnostava.

  4. #4 by Kosti on 23.2.2009 - 0:39

    Joo, minäkin heitin tuon plagiointijutun ihan vitsillä. En missään nimessä ottanut kommenttiasi alunperinkään syyttelynä. 🙂

    Kirjoittaessani tätä juttua mietin useampaan otteeseen, onko yli 900-sanainen tarina liian pitkä yhdeksi merkinnäksi. Pohdin sitä, millaisissa tilanteissa merkintää luetaan; kiireettömästi kotona vai työpaikalla lyhyen tauon aikana? Karkoittaako pitkä merkintä lukijoita pois? Kuinka moni ehtii tai viitsii lukea loppuun asti? jne. Toisaalta tällaisia matkakertomuksia on hyvin vaikea lähteä pilkkomaan. Ehkäpä jutun olisi voinut kirjoittaa pienempiin osiin esimerkiksi laajentamalla yksittäisiä tilanteita isommiksi kokonaisuuksiksi. Oma tapani on kirjoitella pitkästi ja toivon, että lukijani ovat tottuneet tyyliini. Ehkä tyylini johtuu osittain siitä, että luen mielelläni toisten pitkiä blogimerkintöjä.

  5. #5 by Jenni on 23.2.2009 - 21:05

    Joo eipä matkakertomuksia hirveemmin pilkota. Itse pyrin ripottelemaan sekaan edes jonkin verran väliotsikoita, jotta teksti on hieman jäsennellympää. Kuten sinäkin. 🙂

%d bloggers like this: