Arkisto kohteelle heinäkuu 2009

Le Sohvaperuna

Tour de France

(Kuva: Free Digital Photos)

Sunnuntaina se sitten päättyi tämän vuoden osalta. Äärimmäinen koitos niin Ranskassa kuin koto-Suomessakin. Puhun tietenkin maailman suurimmasta pyöräilytapahtumasta, Tour de Francesta. Pyöräilyn ystäville heinäkuiset iltapäivät tarkoittivat jälleen tänäkin vuonna rentoutumista tv:n edessä. Omalla kohdallani seurasin suoria lähetyksiä enemmän kuin koskaan aiemmin, siitä tämän postauksen otsikko. Toisaalta useana iltana, kun kestävyysurheilun kuninkaat olivat saapuneet maaliin, teki mieli lähteä itsekin ajamaan.

Ja kylläpä vuoden 2009 Tourilla olikin paljon seurattavaa. Ensimmäisellä jaksolla etapit olivat mielenkiintoisia ja kilpailu tuntui käynnistyvän välittömästi. Kisa alkoikin suomalaisittain jättipotilla, kun Française des Jeux-tallin Jussi Veikkanen puki ensimmäisenä suomalaisena päälleen arvopaidan.

Kilpailun seuratuin mies, Astanan Lance Armstrong kuului vuoden ehdottomiin yllättäjiin. Vuosiksi kilpailut jättänyt yhdysvaltalainen nousi kuin nousikin uudelleen pyöräilymaailman huipulle. Hatunnoston arvoinen saavutus. Armstrong selviytyi yhteiskilpailun kolmanneksi. Seuraavaksi saakin jännittää, millaiseksi Armstrongin uusi talli, Team RadioShack muokkautuu ensi vuotta varten.

Mielenkiintoinen parivaljakko oli myös luxemburgilaiset veljekset, Andy ja Fränk Schleck. Andy voittikin nuortenkilpailun. Huimista ajajista mieleen jäivät myös kirimies Mark Cavendish kuudella etappivoitollaan ja hänelle vastusta tarjonnut Norjan Thor Hushovd, joka voitti pistekilpailun. Eikä tietenkään unohtaa sovi kokonaiskilpailun voittajaa Alberto Contadoria, jolle Tourin voitto oli jo toinen. Nämä miehet ansaitsivat todellakin viimeisellä etapilla nautitut samppanjat!

Jos paljon hyvää, niin valitettavasti jotain ikävääkin. 10. etapilla liian matalalla lentäneen helikopterin ilmavirta aiheutti norjalaisen Kurt Asle Arvesenin kaatumisen ja solisluun murtumisen. Mies sinnitteli vielä seuraavaan kilpailupäivään, mutta joutui lopulta keskeyttämään. 13. etapin jälkeen yhdysvaltalainen Levi Leipheimer joutui jättämään leikin kokonaiskilpailun neljänneltä sijalta. Syynä tähänkin keskeytykseen oli kaatuminen ja siitä seurannut ranteen murtuminen. Ihme kyllä, Leipheimer ajoi viimeisen etappinsa maaliin asti, ranne siis murtuneena! Se kertonee jotain siitä, ettei kilpailua kovin vähällä keskeytetä. 16. etapilla Saksan Jens Voigt kaatui kovasta vauhdista ja joutui keskeyttämään kilpailun.

14. etapista tuli puolestaan vuoden synkin. Reittiä ylittänyt katsoja kuoli jäätyään santarmin moottoripyörän alle. Kaksi muuta katsojaa loukkaantui onnettomuudessa. Viimeksi katsoja sai surmansa Tourilla vuonna 2002.

Harmikseni myös oma suosikkini, yritteliäs espanjalainen Amets Txurruka ei päässyt maaliin. Hänen kohtalokseen koitui aikarajan ylitys 19. etapilla.

Kilpailun loppupuolella ajajat pääsivät kipuamaan legendaarista Mount Ventoux’ta, joka on yksi pahimmista nousuista Tourilla. ”Provencen jättiläisen” valloitti tänä vuonna hieman tuntematompi suuruus, Rabobank-tallin Juan Manual Gárate.

Viimeisen päivän ”huviajelu” johdatti pyöräilijät tietenkin Pariisiin Champs-Élysées -kadulle. Jussi Veikkanenkin innostui ja oli hetken aikaa mukana irtiotossa, jonka pääjoukko ajoi kuitenkin kiinni. Loppukirin vei, kukapas muukaan kuin Cavendish. Kokonaisuudessaaan vuoden 2009 Tour oli onnistunut kilpailu, huolimatta toisen jakson reittivalinnoista, ilkeistä puheista Astanan sisäisistä kiistoista tai väitteistä, joiden mukaan Contadorin ei olisi ollut mahdollista tehdä tuollaista suoritusta puhtain keinoin.

Kiitoksiakin pitää lausua. Tietenkin Eurosportin suuntaan selostajakaksikko Peter ja Christian Selinille, jotka jälleen kerran pitivät persoonallisella otteellaan huolta, että kotikatsomoissakin tiedetään missä mennään. Toinen kiitos lähtee Fillarifoorumin asiantunteville kommentaattoreille, joiden huikeat analyysit toivat lisää syvyyttä Tourin seuraamiseen. Kiitos!

Vueltaa odotellessa…

Mainokset

, , , , , , ,

Jätä kommentti

Kesäreissu Suomen eteläkärkeen

Taas pukkaa matkakertomusta. Tällä kertaa vuorossa on autoilua Varkaudesta Hankoon ja Helsingin kautta Jyväskylään. Matkan ideana oli käydä tutustumassa tänä kesänä ensimmäistä kertaa yleisölle avattuun Russarön saareen Hangon eteläpuolella. Saari kuuluu Suomenlahden meripuolustusalueeseen eli se on puolustusvoimien hallinnassa. Russarössä ei ole enää varusmiehiä palveluksessa, mutta saarella järjestetään yhä harjoituksia. Saaren tunnetuin maamerkki on yksi Suomen vanhimmista majakoista, jonka näkemistä odotin itsekin eniten.

Russarön majakka

Sotilasalueen statuksen vuoksi yleisökierrokset ovat verraten tiukasti opastettuja, eikä saarelle pääse omatoimisesti seikkailemaan. Lisäksi retkelle pääsevät vain Suomen kansalaiset. PV:n läsnäolosta muistuttivat myös turistiryhmän liikkeitä seurannut sotilasedustaja ja valo-kuvaukseen liittyvät ukaasit. Ohjeiden mukaan mahdollisesti näkyviä aseita ei saanut kuvata ja yleensäkin valokuvaus olisi sallittua vain osoi-tetuilla paikoilla. Lisäksi kuvat olisivat vain omaan käyttöön (kuulostaapa jotenkin härskiltä!). Todellisuudessa alkupelottelun jälkeen kaikki kuvasivat kaikkea kasarmirakennuksesta tykkeihin. Kuvausohjeet olivat vähän huvittavia, kun PV:n omiltakin kotisivuilta löytyy kuvia niistä kohteista, joita ei muka olisi saanut kuvata. Jopa itänaapurista on käyty ansiokkaasti dokumentoimassa rannikkomme linnakesaaria. Täällä on hienoja kuvia katseltavaksi. Otin jälkeenpäin vielä yhteyttä Suomenlahden meripuolustusalueen tiedottajaan, jolta sain varmistuksen, että kuvia saa julkaista mielin määrin. Legendaarista armeijatouhua siis tässäkin asiassa.

Varkaudesta Hankoon

Matkan ensimmäinen etappi kulki siis Varkaudesta Hankoon. Ajoreitti kulki Viitostietä ja Nelostietä Mäntsälään, jonka kohdalta matka jatkui valtatie 25:ttä pitkin Hankoon. Menomatkan teemaksi nousivat ajonopeudet ja nopeusrajoitukset. Matkalle mahtui useita paikkoja, joissa rajoitukset eivät tuntuneet perustelluilta. Viitostiellä Mikkelin seudulla ihmettelin 80:n rajoituksia hyväkuntoisella ja hiljattain päällystetyllä tiellä. Ohituskaistojen ajaksi rajoitus oli nostettu sataseen, mikä tarkoitti, että pahimmillaan satasen aluetta oli vain 800 metriä. Juuri kun ehti kiihdyttää sataseen, sai uudelleen hiljentää kahdeksaankymppiin. ”Hauskimpia” paikkoja olivat tietysti ne alamäet, joissa nopeusrajoitus tippui ja parin sadan metrin päässä oli kameratolppa. Sitten siinä tolpan kohdalla sai oikein painaa jarrua, ettei saanut poliisin sponsoroimaa lomakuvaa. Vaikka yleisesti ottaen kannatankin automaattista nopeusvalvontaa, niin eipä juuri mikään ärsytä enempää kuin jarrutella tyhjällä valtatiellä tuollaisten ansojen takia.

Kummastusta herätti myös Viitostien tienpitäjän tapa (väärin)käyttää tietyön liikennemerkkiä. Jokaista 80:n nopeusrajoitusmerkkiä oli tehostettu tietyön merkillä. Hyvin nopeasti siinä oppi, ettei sitä tietyötä koskaan tule, kunhan vain ”pelotellaan” autoilijaa. Ja sitten tietyöläiset ihmettelevät suureen ääneen, miksi tietyömerkkejä ei kunnioiteta. Joku voisi kertoa heille Aisopoksen sadun pojasta ja sudesta.

Myöhemmin matkalla päästiin seuraavaan teemaan eli ajonopeuksiin. Jo Viitostiellä silmääni pisti kuljettaja, jonka tapana oli ajaa tasaisesti noin yhdeksääkymppiä riippumatta siitä, oliko nopeusrajoitus 80 vai 100 km/h. Toinen tapaus osui kohdalle valtatie 25:llä. Myöhemmin iäkkäämmäksi mieskuljettajaksi paljastuneella henkilöllä oli suuria vaikeuksia pitää yllä tasaista matkanopeutta. Satasen alueella hänen ajonopeutensa oli 70-100 km/h. Vaihtelut olivat vielä poikkeuksellisen rajuja, jolloin kunnollisesta turvavälistä huolimatta takanatulleet joutuivat välillä jarruttelemaan. Ohituspaikat olivat tiellä harvassa ja tietenkin sopivalla suoralla mies uskalsi nostaa vauhtiaan. Taisi olla elämäni ensimmäinen kerta, kun jouduin keskeyttämään ohitusyritykseni, kun mies löysi kaasupolkimen samaan aikaan kun yritin päästä hänestä ohi. Siinä vaiheessa oli hermo mennä, joten päätin rauhoittaa tilanteen totaalisesti. Onneksi joitain kilometrejä myöhemmin mies kääntyi ja tiemme erosivat.

Patsas

Hanko on ilmeisen pyöräily-ystävällinen kaupunki.

Liikenneasioiden kannalta Hankoniemestä mieleen jäivät lähinnä Tammisaaressa sijaitseva silta, jossa liukkautta torjutaan automaattisella suolausjärjestelmällä. Tiet olivat loistavassa kunnossa ja miellyttäviä ajaa. Lähempänä Hankoa oli kahdeksankympin rajoitusalueella tasoristeys. Harvemmin tulee vastaan paikkaa, joissa rautatien ylityksessä on noin korkea nopeusrajoitus. Mietitytti ihan, että mitenkähän siihen ehtisi pysähtymään, jos juna tulisi. Varmasti punaisten valojen täytyy vilkkua aika kauan, ennen kuin puomit laskeutuvat. Samoilla seuduilla sijaitsevat myös laajat maahantuotujen uusien autojen varastoalueet, joiden reunalla Hankoniementie kulkee. Nekin voisi laskea nähtävyyksien joukkoon.

Helsingistä Jyväskylään

Hangosta matka jatkui seuraavana päivänä Helsinkiin. Vaikka vettä satoikin koko matkan, illaksi sää selkeni ja pääsin kävelemään pitkän lenkin kameralaukku olalla kaupungin keskustassa. Tarkoitukseni oli koeajaa HKL:n kaupunkipyöriä, mutta siitä lisää myöhemmin. Kaikenkaikkiaan ilta oli kaunis, ja kaupungilla oli mukavaa tallustella. Mieleen jäi etenkin Kaisa Salmen Eden VI -taideteos, jossa taiteilija oli tehnyt 100 000 gerberasta labyrintin Rautatientorille.

Taideteos Rautatientorilla

Muu vaaraPaluumatka Keski-Suomeen oli aika tylsä, eli mitään kirjoittamisen arvoista ei oikein tapahtunut, ja hyvä tietenkin niin. Nelostiellä tietyöt jatkuivat ja hyvällehän uudet linjaukset näyttivät. Puhtaita papereita liikennemerkkien osalta ei voi tuollekaan tietyöalueelle antaa. Täällä nopeusrajoitusmerkkejä oli tehostettu muu vaara -merkeillä. Kun töitä ei tehty kyseisillä alueilla, nopeusrajoitusmerkit oli peitetty, mutta ”muut vaarat” jätetty näkyviin. Muu vaarahan tarvitsee kaverikseen aina lisäkilven, jossa vaaran laatu selvennetään. Se, että nopeusrajoitus laskee 80:stä 60:een, ei kai ole mitenkään erityisen vaarallinen tilanne. Hölmöä kikkailua ja liikennemerkin arvon alentamista.

Kokonaisuudessaan mukava matka, joka taas kerran osoitti, ettei kesällä oikeastaan tarvitse lähteä ulkomaille rentoutuakseen ja löytääkseen uusia kohteita.

, , , , , , ,

2 kommenttia

Korkeita kuljetuksia

Jokin aika sitten kirjoittelin virheellisistä liikennemerkeistä. Harmittelin silloin vanhan liikennemerkkigallerian katoamista bittiavaruuteen.

Pientä korvausta menetykseen tarjoaa Ilta-Sanomien lukijan kuvien liikenteessä -osio. Sieltä selaamalla löytyy helposti lukuisia kummallisia liikennemerkkejä ja lisäkilpiä.

Katselin sivun vanhoja kuvia ja silmääni osui kuva Varkauden Taipaleen kanavalta. Kuvassa maantiesilta on nostettu pystyyn kanavassa tapahtuvan liikennöinnin vuoksi. Kesäpäivisin tämä kanavalla odottelu on varkautelaisille tuttua puuhaa. Kuopio-Savonlinna syväväylällä liikkuu paljon huvialuksia ja rahtilaivoja, jotka eivät mahdu sillan alitse. Siispä silta nostetaan tarpeen mukaan, jolloin autot ja kevyt liikenne saavat odottaa hetkisen.

Taipaleen kanava

Varsinainen huumori piilee Ilta-Sanomien kuvatekstissä, joka siis menee näin: ”Tie nousi pystyyn Varkaudessa lauantaina 01.09.07 iltapäivällä. Kanavan silta nostettiin korkean kuljetuksen ajaksi.”

Korkean kuljetuksen?! Meilläpäin niitä kanavassa liikkuvia ”korkeita kuljetuksia” sanotaan ihan vaan laivoiksi tai veneiksi…

, , , , , , ,

Jätä kommentti

Pönttövuorta valloittamassa

Varoitus! Seuraa pitkä postaus!

Keskiviikkoiltana netissä surffatessani vastaan tuli tällainen hieno valokuva Leppälahden vanhasta Dodge-sammutusautosta. Kuvassa auto poseeraa Pönttövuoren vanhan rautatietunnelin suuaukolla. Tietenkin kuva sai aikaan kipinän ja aloin heti suunnitella retkeä Pönttövuoren maisemiin. Pikaisella nettilähteiden ja karttojen tutkimisella kävi selväksi, että paikkahan on ihan lähellä Jyväskylää – suorastaan niin lähellä, että sinne ajaa helposti fillarillakin.

Sain selville, että Pönttövuoressa on kaksi rautatietunnelia, joista 1910-luvulla rakennettu ei ole enää käytössä. Kiskotkin on jo poistettu ja moni on käynyt kävelemässä läpi historiallisen tunnelin. Tunneli sijaitsee lähellä Ysitietä ja se näyttäsi olevan ihan kylätien varressa. Hmm, voisikohan tunnelin läpi ajaa pyörällä…

Näistä lähtökohdista aloin toteuttaa päivääni Pönttövuoressa. Samaisen viikon perjantai näyttäisi hyvältä retkipäivältä. Säätiedotuksen mukaan ilma viilenisi hieman hellelukemista, mutta sateita ei pitäisi tulla. Sää olisi siis erinomainen pyöräilyä ajatellen. Tämän lenkin ”raideri” olisi hieman normaalia laajempi, koska halusin mukaan myös kunnollisen kameran ja sen oheistuotteet. Lopulta olohuoneen lattialle kertyi kiitettävä määrä reppuun sullottavaa tavaraa:

Kamat

Pari pullollista juomaa ja varmuuden vuoksi myös Dexalin pahanmakuista (mutta toimivaa!) energiageeliä. Sininen mytty on kevyt ajotakki ja sen vieressä ennenkin blogissa esiintynyt Craftin heijastinliivi. GT 5-kartta yleiskartaksi ja pari itse tulostettua karttaa tarkempaan paikanmääritykseen. Kuvauskalustoksi järkkäri ja minijalusta sekä salamalaite ja Omnibounce. Lisäksi vielä matkamusiikkia ja Suunnon vempaimia mittailemaan kaikenlaisia arvoja. GT-kartan vieressä oleva musta pötkylä on Fenixin ledivalaisin ja sen vieressä Petzelin otsavalaisin varavaloksi. Tunnelin keskivaiheilla niitä varmasti tarvittaisiin. Oikeassa yläkulmassa puolestaan murjottaa MyLogger-GPS-tallennin jälkipelejä varten. Sillä näkee, missä kaikkialla tuli harhailtua 🙂 .

Pönttövuorta etsimässä

Pönttövuoren nykyisen rautatietunnelin löytäminen on aika helppoa. Tämä 1429 metriä pitkä tunneli louhittiin vanhan tunnelin eteläpuolelle 1990-luvulla, kun nykyaikainen junakalusto ei enää mahtunut vanhaan tunneliin. Ysitieltä käännytään etelään vievälle hiekkatielle (Palvaniementie) Ysitien lemmikki -eläinpuiston kohdalta. Olen aina luullut, että risteyksestä pääsee vain puiston pihaan, mutta hyväkuntoinen hiekkatie jatkuukin pidemmälle. Vain 500 metrin ajon jälkeen saavutaan rautatien ylittävälle sillalle, josta uuden tunnelin suuaukko jo näkyykin. Päätän käydä katsomassa sitä ennen kuin etsin varsinaisen kohteeni. Kartassa näkyvä koukun muotoinen tie vie suoraan tunnelin päälle. Tie käy vaikeakulkuisemmaksi tunnelin suuta lähestyttäessä, joten jos haluaa ajaa autolla loppuun asti, tarvitsee ainakin vähän enemmän maavaraa ja ehkä nelivetoakin. Auton voi jättää myös radan varteen tasaiselle maalle.Uusi tunneli

Uuden tunnelin ”katolta” avautuvat komeat maisemat. Turvallisuussyistä kallioleikkaukset on aidattu ja il-meisesti eroosion vuoksi pensaiden on annettu kasvavaa tiheinä tien ja aidan välissä. Pienellä neuvokkuu-della aidan ja pusikon välissä olevalle kallioalueelle pääsee katselemaan ja kuvaamaan maisemaa.

Seuraavaksi kävelen hakkuuaukeaa pohjoiseen, jos vaikka vanhakin tunneli sattuisi tuurilla löytymään. Metsä oli kuitenkin sen verran tiheää ja vastaan tulee suotakin, että päätän palata pyörälle ja ajaa takaisin sillalle. Sillan alapuolella sijaitseva, radan pohjoissivua kulkeva polku veisi tietojeni mukaan suoraa vanhalle tunnelille, joten lähden ajamaan sitä pitkin. Se on merkitty ainakin maastokarttaan ja polun näkee helposti myös Karttapaikan ilmakuvasta.

Vanhan tunnelin suulla

Hiekkatie käy koko ajan kapeammaksi ja soran koko alkaa kasvaa. Puut ja pensaat ovat aivan tien vieressä ja osittain sen yläpuolellakin. Tunnelma muuttuu jotenkin satumaiseksi. Sitten, yllättävän jyrkän mutkan takaa, löydän etsimäni. Tunnelin musta aukko on edessäni vihreyden keskellä. Suureksi yllätyksekseni joku on ajanut Transporterilla tänne asti. Taitava kuski, täytyy sanoa! Samalla saan siis tietää, että paikalla olisi muitakin ihmisiä.Vanhan tunnelin länsipää

Tunnelin suuaukko onkin isompi kuin luulin. Luonto on ottanut omansa takaisin, ja puita tuntuu kasvavan jo kalliostakin. Suuaukon päältä tippuu runsaasti vettä ja tunnelin toinen pää kajastaa tarkalleen 1223 metrin päässä. Kun tarkasti katsoo, näkee Transporterin väen pieninä tikkuina toisessa päässä tunnelia. Suuaukolla on näkyvissä vielä vanha parru, joka toimitti joskus ovenkarmin virkaa. Tunnelissa oli nimittäin ovet, jotka talvella laitettiin kiinni junan mentyä. Näin yritettiin estää jään muodos-tumista tunneliin. Enkä yhtään ih-mettele, etteikö jää olisi ollut ongelma, sillä aikamoiseen kosteikkoon tunneli on rakennettu. Talvella otetuista valokuvista näkee, kuinka tunneli on pakkasilla kuin suuri luistinrata. Otan kameran ja Fenixin esiin ja päätän lähteä sisälle. Väylä koostuu pahimmillaan nyrkinkokoisista kivenmurikoista, kuten rautatien pohjilla on yleensäkin tapana. Ajaminen ei tule kysymykseen, joten tyydyn taluttamaan fillaria.

Tunnelissa

Täytyy tunnustaa, että mietin kaksi kertaa, lähdenkö tunneliin ollenkaan. Musta aukko on vain niin luotaantyöntävä. Siellä täällä lojuu tölkkejä, palaneita roihuja ja muuta roskaa. Näkyypä joku pitäneen nuotioitakin tunnelin sisäpuolella. Rohkaistun kuitenkin jatkamaan ja kävelen sisään. Tunnelin katto on tummunut ja siihen on muodostunut marmorimainen pinta. Seinistä törröttää rautoja ja vesi tippuu lammikoihin seinien viereen. Tunnelin pohja on rakennettu siten, että rautatie kulki ikään kuin korokkeella, jota reunustivat ojat. Nykyään ojat ovat osittain täyttyneet kivestä ja maasta, mutta paikoittain on nähtävissä vieläkin vanhaa pengerrystä. Ensimmäiset sata metriä menevät kohtuullisen vaivattomasti, mutta sitten tulee pimeys. Kylmyyttä en sen sijaan juurikaan tunne. Takki on edelleen repun pohjalla enkä viitsi sitä sieltä enää kaivaa. Shortseissa ja lyhythihaisessa ajopaidassa siis jatketaan.Tunnelissa oleva sähkötaulu

Otan sieltä täältä kuvia. Tunnelissa roikkuu sähköjohtoja ja seinillä on rikottuja sulakerasioita. Johdot on katkottu, mutta jostain syystä rasiat on jätetty paikoilleen. Ne ovat varmaan ajalta, jolloin tunnelissa oli valaistuskin. Pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Lintujen laulu ja tuulen humina puuttuvat, vaikka olenkin periaat-teessa luonnon keskellä. Ja kääntöpuolena tunnelin kaiut ovat valtavat. Käveleminen ja pyörän taluttaminen tunnelissa kuulostaa samalta kuin kaivinkoneella ajaminen ulkosalla. Elämäni ensimmäistä kertaa kuulen, millainen kaiku lähtee kameran sulkimen rasahduksesta!

Tunnelin puolivälin paikkeille on kaivettu kaksi syvennystä. Ne ovat täynnä romua ja näyttääpä siellä olevan autokin poltettuna. Pidän Fenixiä pääni korkeudella ja huomaan hengitykseni höyryävän. Nyt transporterlaiset ovat tulossa takaisinpäin, koska otsavalot vilkahtelevat joidenkin satojen metrien päässä. Pitäisiköhän heille sanoa jotain vitsikästä? Käyttekste usein täällä? Ensin vastaan tulee pari lasta ja sitten ilmeisesti isovanhemmat koiran kanssa. Ja koira tietenkin haukkuu minulle. Aluksi olen varma, että koira ei ole kytkettynä, mutta on se. Pysähdyn ja vedän fillarin koiran ja itseni väliin. Isäntä vakuuttelee, ettei se pure, haukkuu vaan. Mies sanoo minulle, että anna nuuhkaista, niin kyllä se siitä. Jostain kumman syystä ei tee mieli työntää kättään vieraan, haukkuvan koiran suun eteen, joten kehotan miestä vain pitämään fleksin tiukalla jotta pääsen kiertämään koiran. Jotenkin onnistun tempussani ja matka jatkuu kohti valoa.

Auringossa jälleen

Koiran kohtaamisen jälkeen irtaudun jotenkin ajatuksesta, että olen tunnelissa. Kävelen muina miehinä eteenpäin ja pian olen taas ulkona. Jotenkin minua kai ärsytti se, että omistajan piti päästää koira niin lähelle minua. Onhan se selvää, että kun vieras ihminen tulee pimeässä vastaan, koira alkaa puolustaa isäntäänsä. Miksi joillekin koiranomistajille on niin vaikeaa tajuta, että vastaantulijasta se ”ystävällisen” koiran ”iloinen” haukunta ei tunnu kovin mukavalta. Onneksi olen aikoinani päässyt tekemisiin koirien kanssa, minkä vuoksi haukkuvan koiran kohtaamiset eivät varsinaisesti pelota minua. Siltikin ne tuntuvat aina yhtä ikäviltä.

Takaisin asiaan. Olin siis päässyt turvallisesti ulos tunnelista. Itäinen sisäänkäynti on paljon läntistä vakuuttavampi. On muurattua kiveä, vuosilukuja ja vaakunaleijonaa. Portti on suorastaan ylväs. Pohdin, miksi länsipäätyä ei ole viimeistelty yhtä hienoksi. Rakennusvaiheen loppuhan vuonna 1917 ajoittui historiallisesti myrskyisiin aikoihin, joten rakentajille saattoi tulla parempaakin tekemistä kuin nysvätä sisäänkäyntejä tunneleihin. Nyt ilma tuntuu helteiseltä ja nenäni alkaa välittömästi vuotaa. Ilmeisesti siellä tunnelissa oli sittenkin aika vilpoisaa. Olisikohan mahdollista, että jännitys ja adrenaliini estivät minua tuntemasta viileyttä? Myös pyörän runko tuntuu jääkylmältä ja kamerakin on viileä… Kävelen kauemmaksi tunnelin suulta ottaakseni vielä valokuvia. Kun palaan takaisin, tunnen selvästi kylmän ilmavirtauksen, joka puhaltaa tunnelista. Karmivaa…

Vanhan tunnelin länsipää

Kotimatkalle

Kartasta katsottuna tunnelin itäpääty osuu Pönttövuorentien päähän. Kyseinen tie on hyväkuntoinen hiekkatie, ja autollakin pääsee aivan tunnelin suuaukon lähelle. Tavarat kerättyäni lähden kotimatkalle Metsolahden kylän kautta ja ajankin yhdeltä istumalta Ysitietä pitkin Jyväskylään. Lopulta kokonaismatkaksi kertyy vähän yli 50 kilometriä ja kotiovelta kotiovelle aikaa kuluu hieman vajaa neljä tuntia.

Mietteitä

Pönttövuoren tutkimusmatka oli mieleenpainuva kokemus. Vanha tunneli huokuu (viileyden lisäksi) samanlaista historiallista atmosfääriä kuin esimerkiksi Olavinlinna. Kun ennen vierailua jaksaa perehtyä hieman tunnelin vaiheisiin ja tarinoihin, matka tuntuu vieläkin antoisammalta. Samalla huomaa, ettei aina tarvitse lähteä kotiseutuaan pidemmälle etsimään elämyksiä. Tunnelissa vastaan tulleet lapset antoivat viitteen siitä, että Pönttövuori voisi olla myös lapsiperheen päiväretken kohde. Mitenkään siloteltu paikka vanha tunneli ei ole, mutta kouluikäinen jo varmasti ymmärtää tunnelin historiaa kuultuaan miksi asian laita on näin. Junista kiinnostuneille lapsille kelpaa varmasti oheistuotteeksi nykyisen radan liikenteen seuraaminen. Vanha tunneli ja uudella radalla vauhdikkaasti kulkevat junat saattavat olla monelle lapselle ikimuistoisempi kokemus kuin läheinen kotieläinpuisto. Sen sijaan ikävää on se, ettei tunnelilla ole ilmeisestikään mitään historiallisen paikan statusta. Nyt se on jätetty oman onnensa nojaan, mikä näkyy muun muassa roskien määrässä ja rehottavassa kasvillisuudessa. Pienellä ehostuksella Pönttövuoresta saisi erinomaisen matkailukohteen rautateiden historiasta kiinnostuneille.

Tämän tarinan kuvitukseksi olen valinnut joitain ottamiani kuvia. Kaikki kuvat ovat esillä valokuvagalleriani puolella. Lopuksi vielä videonpätkä reissulta.

Aiheesta muualla:

Pertti Itkosen Tunnelitarinaa

Pönttövuoren historiaa

Lauri Vartiaisen ekskursio Pönttövuoreen.

Talvisia kuvia Pönttövuoresta

, , , , , , , , ,

4 kommenttia

%d bloggers like this: