Arkisto kategorialle Liikennekulttuuri

Vaatimuksia ja vastuunottoa

Ah, Tuulilasin vielä lukematon numero pilkottaa sanomalehtien alla. Karkkipussi auki, nyt on vihdoin aikaa katsoa, mitä keltaisesta Ferrari 458 Italiasta kirjoitetaan.

Ennen urheiluautojuttua luettavaksi tulee päätoimittaja Lauri Larmelan palsta. Eikä vain siksi, että se sijaitsee lehden alkusivuilla. Kun Larmela kirjoittaa liikenneasioista, hän on sovittelija. Pääasia ei ole se, kuka toimii väärin. Tärkeää on saada kokonaisuus toimimaan paremmin. Siksipä tämä kestotilaaja myhäilee usein tyytyväisyyttään päätoimittajan palstaa lukiessaan: noin minäkin olisin kirjoittanut. Toki Larmela muistaa vetää kotiin päin ja puolustaa autoilijaa. Muutoinhan hän olisikin surkea autolehden päätoimittaja.

Välillä Laurin kynä tekee merkintöjä myös meistä pyöräilijöistä. Keväämmällä pyöräilyn tilannetta käsiteltiin ihan omassa jutussaan ja numerossa 8/2011 pyöräilijät mainitaan jälleen pääkirjoituksessa. Hyvä vain, että pyöräily tunkeutuu autolehtienkin sivuille.

Nyt Larmela kirjoittaa terävämmin. ”Pyöräilijöiden mielestä auton pitää aina väistää” on lause, joka jää pyörimään mieleeni. Hieno kärjistys, mutta mitä me pyöräilijät oikeastaan vaadimme?

Omasta mielestäni olen ollut vaatimassa vain sitä, mikä pyöräilijälle lain mukaan kuuluu. Olisi kiva, jos päälleni ei ajettaisi liikenneympyrässä, jos kärkikolmion takaa tuleva autoilija havainnoisi myös kevytväylän liikenteen ja jos minut ohitettaisiin maantiellä niin kaukaa, etteivät käsivarteni karvat irtoaisi. Tämän pyöräilijän mielestä autoilijan pitää väistää silloin, kun hänen kuuluu väistää. Onko se liikaa vaadittu?

Se vastavuoroisuus ja sovitteleva asenne. Unohdammeko joskus, että pyöräilyn edistämiseen kuuluu myös pyöräilijän vastuun tunnistaminen? Puhumme mielellämme autoilijoiden törttöilyistä ja huonosti suunnitelluista väylistä, joista molemmat ovatkin todellisia ongelmia. Tosiasia vain on, että ratin takaa saa aivan liian usein bongata törttöileviä pyöräilijöitä.

Oman pesän puhdistuksen voi aloittaa vaikka Larmelan mainitsemasta asiasta: yritetään ajaa johdonmukaisesti, jotta autoilijoilla olisi paremmat mahdollisuudet ennakoida. Ei siis poukkoilla ajoradan kaikilla pinnoilla, kuten Larmela asian mukavasti muotoilee. Tiedän, pyörätiellä on joskus vaikeaa pysytellä, kun pizzaa hakeva autoilija on pysäköinyt väylälle. Mutta kuitenkin.

Medialta toivoisin tarkkuutta, jotta väärät tiedot eivät pääsisi leviämään. Tänäkin vuonna olemme nähneet pari kauhistuttavaa esimerkkiä, kun lehdistö on kirjoittanut puutaheinää pyöräilijää koskevista liikennesäännöistä. Vaikka oikaisuja julkaistaisiin, ne harvemmin tavoittavat lukijat samalla teholla kuin virheellinen juttu. Tuulilasin pääkirjoituksessakaan ei ilmeisesti osattu tehdä eroa suojatielle ja pyörätien jatkeelle. Ero kuulostaa pieneltä, mutta käytännön liikennetilanteissa se on merkittävä.

Pyöräilijöiden ja autoilijoiden suhteen ei tarvitse olla traumaattinen. Trauma lievenee, kun autoilija muistaa polkupyörän olevan ajoneuvo ja pyöräilijä muistaa käyttäytyä kuin ajoneuvon kuljettaja.

Mainokset

, , , , , , , , ,

2 kommenttia

Provosoivaa kilinää

Jukka Loikkanen kirjoitti kirjeen pyöräilijöille, jotka eivät ota jalankulkijaa riittävästi huomioon (KSML 9.10.2009). Loikkasen mielestä polkupyörän kellon soittaminen on avain turvalliseen liikkumiseen yhteisillä väylillä. Keskisuomalaisen liikennesivuille raapustetun tekstin näkökulma ei voisi juuri yksipuolisempi olla. Jos Loikkanen istuisi kerran pyörän satulaan, elämä saattaisi näyttää hieman erilaiselta. Saattaisipa lopulta käydä jopa niin, että herra ruuvaisi kellon irti pyöränsä tangosta.

Lue lisää>

, , , , , , , , , , ,

5 kommenttia

Ruuhkaa Seppäläntiellä

Seppäläntie

Jyväskylässä Seppälän alue on tunnettu liikenneruuhkistaan. Alueen pääväylää Seppäläntietä voidaan kutsua jopa  kaupungin pahimmaksi solmukohdaksi, jossa työmatkalaiset, kauppakeskuksissa asioivat sekä keskustaan ja sieltä pois ajavat autoilijat kohtaavat. Parhaillaan Seppäläntiellä on käynnissä remontti, jossa Vaajakoskentielle kääntyvien kaistaa pidennetään. Tämän pitäisi parantaa liikenteen sujuvuutta ja näin helpottaa aamu- ja iltapäiväruuhkia. Vaikka Seppäläntien tilanne onkin muuttumassa parempaan, palataanpa vielä ajassa taaksepäin toukokuulle, jolloin rakennustyöt olivat vasta käynnistymässä. Mitkä ovat perimmäiset syyt Seppäläntien tukkoisuudelle?

Kun kävin ottamassa valokuvia edelliseen juttuuni liikennevalojen painonapeista, jäin seuraamaan hetkeksi autoilijoiden ajotapoja Vaajakoskentien, Ahjokadun ja Vasarakadun risteyksissä. Koska valokuvien lisäksi innostuin kuvaamaan videonpätkiä, katsoin parhaaksi koostaa kuvat ja videot yhdeksi kokonaisuudeksi. Mielestäni sainkin talteen kattavan otoksen Seppäläntiellä toukokuussa vallinneesta meiningistä. Tuplanappikin (joka käsittääkseni poistuu keskuudestamme remontin myötä) pääsi mukaan!

Yhtenä suurimmista ongelmista näyttäisi olevan se, että autoilijoilla on pakonomainen tarve ajaa risteykset tukkoon. Välillä vaikutti siltä, että liikennevaloilla ei ole mitään vaikutusta autoilijoiden käytökseen. Lähes jokaisella vuorolla kävi niin, että valon vaihduttua punaiseksi yksi tai kaksi autoa ajoi vielä jonottamaan risteysalueelle. Punaisia päin ajoivat surutta myös ns. ammattiautoilijat kuten kuorma- ja linja-autojen kuljettajat.

Toinen minua suuresti ihmetyttävä seikka on autoilijoiden suhtautuminen suojateihin. Yllättävän moni nimittäin ajaa autonsa suojatien päälle vihreää valoa odottaessaan. Ilmeisesti yksinkertainen sääntö, jonka mukan pääopastinta tai pysäytysviivaa ei saa ohittaa valon ollessa punainen, on pahasti hukassa. Tietyöalueella tilannetta pahensi vielä se, että ajoratamerkinnät puuttuivat päällysteen uusimisen vuoksi. Vaikuttaa siltä, että monella autoilijalla on vaikeuksia hahmottaa suojatien paikkaa silloin kun suojatietä ei ole maalattu katuun.

Huomasin myös, että liikenne ”stoppaa” väylällä hyvin nopeasti, jolloin autoilijat joutuivat jarruttelemaan varsin voimakkaasti välttääkseen peräänajot. Pidemmästä turvavälistä olisi varmasti hyötyä. Silloin saattaisi olla paremmat mahdollisuudet havaita liikennevirran pysähtyminen. Monille autoilijoille kävi niin, että he ajoivat risteykseen pahaa aavistamatta liikennevirran mukana, kunnes virta pysähtyi ja kuljettajat huomasivat jääneensä ”ansaan” keskelle risteystä.

Osittain Seppäläntien ruuhkat johtuvat siitä, ettei liikenneympäristöä ole mitoitettu tällaisille automäärille (vuoden 2006 liikennelaskennan mukaan yli 30 000 autoa vuorokaudessa). Lähes yhtä suuri syyllinen on autoilijoiden oma liikennekäytös. Millainenhan tilanne olisi, jos autoilijat malttaisivat pysähtyä punaisiin valoihin ja olla ajamatta risteystä tukkoon? Harva seisoo Seppäläntien ruuhkissa ensimmäistä kertaa, joten kaikille pitäisi olla selvää, ettei liikennesääntöjä rikkomalla saa minkäänlaista etua. Päin vastoin, ärsyttää vain käytöksellään toisia ja pahimmillaan vaarantaa muiden (kevyen liikenteen!) turvallisuuden. Huomasin tarkkailujaksoni aikana, että punaisia päin ajaneet päätyivät vain nopeammin jonottamaan seuraaviin valoihin ja liikennesääntöjä noudattavat autoilijat saivat heidät kohta taas kiinni.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon pidennetty ajokaista helpottaa ruuhkia. Vai vesittääkö autoilijoiden ajotapa tämänkin parannuksen?

, , , , , , , ,

2 kommenttia

Magneetti puskurissa

Takapuskurissani on ilmeisesti voimakas magneetti.

Puskurissa roikkuminen on liikenteemme ärsyttävimpiä asioita. Taannoin ajelin eräällä valtatiellä normaalia talvirajoituksen mukaista nopeutta. Annoin auton liikkua vakionopeudensäätimellä, ja navigaattori näytti nopeudeksi 85 km/h. Sää oli hyvä, tien pinta kuiva ja tieosuus valaistu. Liikennettä oli alkuillasta vähän.

Huomasin takaa lähestyvän hieman kovempaa ajavan henkilöauton. Se saavutti minua vähitellen kilometrien matkalla – ja jäi lopulta roikkumaan viiden metrin päähän takapuskuristani. Ajelimme sitten siinä pitkiä suoria ilman vastaantulijoita useita kilometrejä. Autoilija ei siis osoittanut minkäänlaisia ohitusaikeita. Sen vain piti päästä imuuni.

Olen huomannut, että tämä on yksi suomalaisen liikenteen piirteistä. Kun vähänkin edellä ajavan takavalot vilahtavat satojen metrien päässä, on pakko kiihdyttää ja ottaa toinen auto kiinni! Katsokaa vain: tyhjillä teillä autot ajavat usein ”laumoissa”. Myös silloin, kun jälkimmäisen auton kuljettaja ei edes aikoisi ajaa etummaista autoa kovempaa.

Takapuskurissa roikkujasta voi päästä eroon kohtuullisen turvallisesti vain hiljentämällä nopeutta. ”Kohtuullisen” siksi, että ohittaminen on aina vaarallista. Ns. ohitukseen avustaminen täytyy tehdä aina harkiten. Vaarallisessa paikassa ei saa provosoida ohittamaan, vaikka puskurissa roikkuja ärsyttäisi miten paljon tahansa. Sopivan tieosuuden avauduttua minäkin aloin hiljentää vauhtiani. Noin kilometrin matkalla painelin vakkarin nopeutta alaspäin aina 80 kilometriin tunnissa. Sitten taas avautui tyhjä suora, jolloin vilkutin ohituspaikan merkiksi pari kertaa oikealle. Edelleenkään ohitushalua ei löytynyt ja roikkuminen jatkui.

Takanani oleva tyyppi oli siis tavallistakin pahanlaatuisempi tapaus. Yleensä em. manööverien jälkeen roikkuja joko ohittaa tai älyää jättäytyä kauemmaksi. Nostin nopeuteni jälleen hitaasti takaisin alkuperäiseen 85:een. Sitten päätin toimia toisinpäin ja painoin reippaammin kaasua kiihdyttäen noin 95 kilometriin tunnissa. Tunsin, että sillä tien osuudella tällainen oli kohtuullisen turvallista. Uskomatonta! Aivan kuin autojemme välissä olisi ollut hinausköysi. Ilmekään värähtämättä takana tullut imitoi tekoani sellaisella tarkkuudella, ettei autojen välimatka kasvanut yhtään. Sitten taas annoin nopeuden tippua 85:een. Samalla tajusin todistaneeni käytännössä autokoulunopettajani viisaat sanat: se, joka päättää roikkua puskurissasi, tekee sen, vaikka ajaisit kahtasataa. Tämän lauseen rivien välistä pitää tietenkin lukea se seikka, ettei karkuun kannata lähteä ajamaan.

Lopulta tilanne laukesi, kun roikkuja uskalsi ohittaa minut ohituskaistaosuudella. Jaksan ihmetellä aina, mikä viehätys imussa ajamisessa oikein on. Sateella rapa roiskuu tuulilasiin ja pimeällä ei voi käyttää kaukovaloja. Lisäksi ajaminen on kuin veitsenterällä kävelyä. Koko ajan saa jännittää lihaksia ja tarkkailla edellä menevän jokaista liikettä. Haitarivaikutuksen ansiosta edellä ajavan nostaessa jalan kaasulta takana tuleva saa painaa jarrua!

Ilmeisesti puskurissa roikkumalla raavaskin suomalaisäijä osioittaa kaipaavansa läheisyyttä.

, , , ,

1 kommentti

%d bloggers like this: