Arkisto kategorialle Tarinat

Ethän pyöräile jalkakäytävällä?

Edellisessä blogimerkinnässä kirjoitin siitä, miten laadukkaalla talvikunnossapidolla voidaan vähentää jalkakäytävällä pyöräilyä. Aihepiiristä tuli mieleeni tapaus kesältä 2011, kun jalkakäytävällä pyöräillyt tönäisi jalankulkijaa.

Tapahtumapaikka oli Yliopistonkatu 6:n edusta, jossa jalkaväki saa tyytyä varsin kapeaan jalkakäytävään. Silminnähtävästä kapeudesta ja jalkakäytävän liikennemerkistä huolimatta väylällä pyöräily on tavallista. Ajoradalla ei uskalleta ajaa, koska siellähän on herranjestas autoja! Kadun toisella puolella on pyörätie, mutta sinne pääsyä odotellessa vanhuuseläke ehtisi tulla ennemmin kuin vihreä valo. Taluttaminen ei ole tietenkään vaihtoehto, jos on mahdollista voittaa puoli minuuttia ajamalla tuo pätkä. Näiden seikkojen vuoksi moni päättää ajaa ”nyt tämän kerran ihan vähän tässä jalkakäytävällä”. Kerron seuraavassa, miksi vähän on tässä asiassa aina liikaa.

Siinäpä siis yhtenä kesäpäivänä tallustelin. Minua vastaan tuli iäkkäämpi rouva ja vähän matkan päässä rouvan takana kaksi aikuisikään selviytynyttä pyöräilijää. Varmaan älyävät väistää, ajattelin. Ajattelin väärin. Aloimme kohdata rouvan kanssa, kun pyöristä ensimmäinen pujotteli välistämme. Rouva ei ensimmäistä pyörää oikeastaan huomannutkaan, mutta sen jälkimmäisen kylläkin. Sen sijaan, että toinen pyöräilijä olisi jäänyt odottelemaan rouvan taakse, päätti hän kuitenkin yrittää kahden jalankulkijan välistä ajamista.

Ei onnistunut ohittaminen, vaan pyörän tanko osui rouvaa selkään. Otin askeleen ajoradan suuntaan, koska muuten pyöräilijä olisi tullut minunkin päälle. Seuraavaksi oli vuorossa sivuaskel takaisin, kohti rouvaa, joka näytti olevan kaatumaisillaan. Hän pysyi onneksi pystyssä, mutta säikähti pahanpäiväisesti selkäpuolelta tullutta hyökkäystä.

Pyöräilevää törppöä asia ei paljoa vaivannut, vaan hän meinasi jatkaa matkaansa. Sain hänet kuitenkin pysäytettyä ja totesin hänelle hänen aiheuttaneen vaaraa ajamalla jalkakäytävällä. Kehotin häntä jatkossa ajelemaan jossain muualla. Pikaisen kyselyn jälkeen selvisi, ettei rouvalle ollut sattunut pahempaa, ja pienen päivittelyn jälkeen tilanne rauhoittui.

Tämä tapahtuma kuohautti vertani sen verran, että aloitin pienen kampanjan. Katson asiakseni huomauttaa, jos pyöräilijä aiheuttaa jalankulkijoille vaaraa ajamalla jalkakäytävällä. Aina en viitsi päätäni aukoa, koska äänessä saisi olla vähän väliä. Mutta ainakin silloin, kun jalankulkijoita on enemmän ja joku ajattelematon pyöräilijä käyttää heitä pujottelukeppeinä.

Huomautuksen voi tehdä esimerkiksi sanomalla napakasti, että ”tässä on jalkakäytävä, pyöräilethän ajoradalla, kiitos”. Olenpa kuullut muidenkin jalankulkijoiden huomauttelevan pyöräilijöitä. Ihmiset ovat oikeasti vihaisia jalkakäytävällä ajelusta. Jotkut näpäyttävät väärään paikkaan eksyneitä fillaristeja sanomalla ”onpas siinä isokokoinen alle 12-vuotias”. Tässä letkautuksessa on vain se huono puoli, ettei suurin osa ymmärrä, mihin sillä viitataan.

Tässä siis pieni muistutus siitä, että jalkakäytävällä pyöräileminen ei ole milloinkaan hyvä asia. Jalkakäytävät ovat syystä jalkakäytäviä. Esimerkiksi portaasta ulos astuvaa jalankulkijaa tai porttikongista työntyvää autoa on paha väistää millään jalankulkua nopeammalla etenemistavalla.

Ikävää on sekin, että jalkakäytävällä ajelu on äärimmäisen tehokas tapa pilata pyöräilijöiden mainetta. Kyynärpäätaktiikalla etenevä pyöräilijä loukkaa jalankulkijan tilaa, mikä aiheuttaa ärtymystä. Pyöräilijän törttöily jalkakäytävällä kertoo laiskuudesta sekä piittaamattomuudesta toisia kohtaan.

Miksi poliisi ei valvo tätä rehottavaa ongelmaa? Ei luulisi olevan vaikeaa laittaa poliisiautoa parkkiin vaikkapa Kauppakadulle ja napata jalkakäytävää pitkin polkevia puhutteluun takapenkille. Voisin taata, ettei asiakkaista olisi pulaa ja valvonnasta olisi hyötyä.

Polkupyörän alle jäämisellä voi olla vakavia seurauksia. Yllättävä töytäisy ja siitä johtuva hallitsematon kaatuminen voivat johtaa pahoihin vammoihin, myös nuorilla ihmisillä. Kuolema fillari vs. jalankulkija -onnettomuudessa ei ole Suomessakaan tuntematon asia. Pyöräilijän helpomman elämän etsimisellä voi olla muitakin seurauksia kuin vain yleinen paheksunta.

Mainokset

, , ,

Jätä kommentti

Bussissa kirjoitettua

Hyvää uutta vuosikymmentä blogin lukijoille.

Tulipa taas linja-automatkan aikana kirjoiteltua mietteitä ylös, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Tai tietysti välillä piti hämmästellä lumen kuorruttamia puita. Tässäpä kootut palat läppärin muistiin jääneistä ajatuksista.

Montaakaan kilometriä ei matka ollut edennyt, kun kirjoitettavaa jo löytyi. Aiemminkin olen kirjoitellut linja-autojen turvavöistä. Nyt vaikuttaisi siltä, että useampikin bussifirma on ohjeistanut kuljettajia kuuluttamaan turvavöiden käyttöpakosta, mikä onkin ainoa oikea käytäntö. Suurin osa matkustajista ei edelleenkään tiedä, että myös bussissa on käytettävä vöitä. Ihme, onhan asiasta puhuttu jo vuosia ja jokainen ymmärtää käyttää vyötä henkilöautossa.

Mutta nytpä oli aivan uudenlainen kuulutus Pohjolan Matkan kuljettajalla. Turvavöiden käyttö oli kuulemma ”pakollista, mutta henkilökohtaista”. Siis mitä? Tarkoitettiinko tällä nyt sitä, että turvavyön käyttö olisi muka jokaisen matkustajan oma valinta? Käsittämätöntä sössötystä ja asiakkaiden harhaanjohtamista. Miksi ei vain voi sanoa, että turvavöitä on pakko käyttää, ja sillä siisti?

***

Alkumatkasta radio oli säädetty Suomipopin taajuudelle. Eetterissä oli Tuulilasin Tapio Ketonen, joka vastaili lehden nettisivuille jätettyihin autoaiheisiin kysymyksiin. Kerrankin kyseiseltä kanavalta tulee jotain muutakin kuin Juha Tapion Kahta puuta viittä kertaa tunnissa (tosin soi se luikutus kerran kysymysten välissä!).

Otettiinpa ohjelmaan joku soittajakin, joka tietenkin kysyi varmaan sen pahimman (ja tavallisimman) kysymyksen, jonka autotoimittajalle voi esittää: ”Jos voitan huomenna lotossa, niin mitä autoa suosittelet?” Tilanne on samanlainen kuin irtokarkkihyllyn edessä tiedustelisi kaverin suosikkikarkkeja. Vaihtoehtoja siis on, eikä siltikään ole mitään takeita, että omia makunystyröitä miellyttävä karkki olisi myös kysyjän mieleen.

Ketonen tietenkin kierteli kysymystä parhaansa mukaan. Jos hän olisi maininnut jonkun auton, niin aivan varmasti seuraavan Tuulilasin lukijapostissa olisi ollut kirje, jonka mukaan lehti suosii kyseistä merkkiä. Varsinkin jos kyseessä olisi ollut Volkkari! Ketonen myös kertoi, ettei hän ole lotonnut sitten markka-ajan, joten hänellä moisia ongelmia ei ole. Lopullinen vastaus taisi olla, että eiköhän sieltä listasta Alfan ja Volvon väliltä joku kärry löydy.

Matkan kohokohta tuli aivan viime metreillä ja sen tarjosi Radio Novan lähetykseen soittanut kuuntelija. Juontaja otti puhelun vastaan ja langan toisesta päästä kuului naisen ääni:

”Me ollaan täällä valtatie sillä ja sillä, sen ja sen kaupungin lähellä. Meillä olisi liikennetiedote!”

”No, mitäpäs siellä on tapahtunut?” juontaja kyseli.

”Täällä on hirviä tiellä!”

”Ahaa, vai sillä tavalla.”

”Joo! Jouduttiin ihan väistämään ja jarruttelemaan!”

”Oliko siellä sitten paljonkin hirviä?”

”No yksi me nähtiin!”

Ei tietysti pitäisi nauraa, jos jollekin hirven näkeminen on niin poikkeuksellinen liikennekokemus, että siitä pitää radioon soitella. Mutta väkisinkin hymyilytti, kun bussista pois nousin.

, , , , , , , ,

2 kommenttia

Lomakyydissä tapahtuu

Onnekseni en ole koskaan joutunut vakavampaan onnettomuuteen tien päällä ollessani. Muistiini palaili varusmiesajoiltani tarina, jonka voisin kertoa teillekin. Mitään suurempaa ei tapahtunut, materiaalivahinkoja vain, mutta jotain kertomisen arvoista kuitenkin.

Olettekin varmasti kuulleet, että viikonloppulomille matkustaminen on varusmiehille sitä palveluksen vaarallisinta aikaa. Kasarmin portista poistuminen antaa vaikeasti kuvailtavan tunteen, joka sisältää helpotusta, innostusta ja puhdasta riemua. Tunne on sama kuin lähtisi perjantai-iltapäivänä töistä, mutta kymmenen kertaa voimakkaampi. Tämä johtunee siitä, että kassulla ollaan kiinni ympäri vuorokauden ja armeijateema on mielessä koko ajan. Tunne on kuin huumetta, joka on erityisen vaarallista niille, jotka lähtevät kotiin omilla autoillaan. Tarkkaavaisuus voi herpaantua liikenteestä, kun viikonlopun riemut pyörivät päässä. Puhumattakaan, jos kyydissä on vielä pari kaveria tunnelmaa nostattamassa. Siksi Firma suositteleekin varusmiehilleen lomakyytien käyttöä.

Palvelin siis Kajaanissa, kuten moni muukin varkautelaisnuorukainen. Lähes kaikki meistä käyttivätkin lomakyytejä, koska omalla autolla ajaminen Varkaudesta Kajaaniin ja takaisin oli niin taloudellisesti kuin matkallisestikin (245 km) ajatellen järjetöntä. Lomakyydistähän ei tarvitse maksaa mitään ja bussissa sai muutenkin ”nollata” tai höpistä kavereiden kanssa. Järjestelmä toimi siten, että pääsimme tilausajona Kajaanista Kuopioon, josta jatkoimme suoraan reittiliikenteen linja-autolla Varkauteen. Myös loppumatka oli ilmainen, sillä käytössämme oli tornilogoin varustetut matkakortit. Niin hyvin oli kuljetukset järjestetty, että oli vaikeaa löytää yhtään hyvää perustetta oman auton käytölle.

Eräänä kevätiltana olimme jälleen tulossa Kuopion Liikenteen vuorolla Kuopiosta Varkauteen. Jossain Viitostiellä Leppävirran kunnan puolella bussi pysähtyi pysäkille ja jätti matkustajan kyydistä. Samalla linja-auton takaosasta eteen käveli matkustaja, joka alkoi kysellä kuljettajalta jatkoyhteyksistä tai jostain vastaavasta. Jonkin aikaa juteltuaan kuljettaja yritti hätistellä asiakasta takaisin antamalla ymmärtää lähtevänsä pysäkiltä. Aikataulujahan pitäisi jotenkin yrittää noudattaa. Kuljettaja katsoi vasempaan sivupeiliin ja kytki vilkun vasemmalle. Matkustaja lähti takaisin paikalleen ja matka jatkuisi.

Pysäkillä oli sellainen vanhanaikainen suojakatos, jossa mummot voivat istuskella bussia odottaessaan. Tiedättehän mallin: peltihökkeli, jonka lippamainen katto tulee reilusti sivuseinien etupuolelle. Pysäkin etuosassa oli vielä tilaa, joten kuljettaja alkoi liikuttaa autoa aluksi pysäkin suuntaisesti, aivan kuin se olisi ollut pieni kiihdytyskaista. Takaa tulevaa liikennettä (kahdeksankympin tie, joten linja-auto oli väistämisvelvollinen) tarkkaillessaan hän ei huomannut, että auto olikin aika ”syvällä” pysäkillä, siis aivan pientareen reunalla. Kuljettaja valutti autoa edelleen, jolloin oikea sivupeili nappasi suoraan kiinni katoksen lippaan. Jotenkin ihmeellisesti peilin kiinnitysvarret olivat niin lujaa tekoa, ettei peili irronnut, vaan koko aaltopeltimaja alkoi siirtyä auton mukana! Vauhtia ei ollut paljon, mutta riittävästi kuitenkin; lippa tuli suoraan tuulilasista sisään ja peili tietenkin rutistui auton kylkeä vasten. Peruuttamalla kuljettaja sai kuin saikin auton irti ylimääräisestä ”rahtitavarasta” ja loppumatka taitettiin ilman sivupeiliä. Tuulilasin nyrkinkokoisesta reiästä tuli mukavasti raitista ilmaa autoon. Reikä oli sen verran iso, ettei perinteinen teippipaikkaus enää paljoa auttanut! Hirvittää ajatellakin, kuinka paljon linja-autojen tuulilasit maksavat. Tilanteeseen (tuulilasista puolet särkyneenä) nähden matkustajat pysyivät yllättävän rauhallisina. Mitä lie ajattelivat loppumatkan.

Toki kyseessä oli kuljettajan huolimattomuus, mutta jonkin verran asiaan saattoi vaikuttaa kyselemään tullut matkustaja. Ei siellä auton etuosassa turhaan ole sitä kilpeä, jossa kielletään häiritsemästä kuljettajaa…

, , , , , , , , , ,

1 kommentti

Mies, joka ei suostu painamaan nappia

Pyörälenkillä taas tapahtuu…

Kylläpä oli taas hauskoja hetkiä pyörälenkillä. Vaikkei liikennevaloissa odottaminen olekaan sitä lenkin parasta antia, niin tällä kerralla siitä muodostui koko matkan kohokohta. Tulin valoihin odottelemaan, mutta arvelin niiden vaihtuvan hyvinkin pian. Koska joutuisin luultavasti odottamaan vain hetken, en viitsinyt irrottaa jalkoja lukkopolkimista, vaan vingersin liikennevalotolpan viereen ja otin tolpasta tukea. Kyseisessä risteyksessä kevyen liikenteen valot vaihtuvat joka kierroksella, joten tolpassa oli kiinni pelkkä ääniopaste, ei siis painonappia ollenkaan.

Samoihin aikoihin valojen vaihtumista odottamaan saapui iäkkäämpi rouvashenkilö. Hän katsoi minua vähän normaalia pitempään, muttei mitenkään tuijottanut. Ihmetteli varmaan, että mitä se aikuinen mies siinä kikkailee ja tolppaa melkein halailee. Kymmenisen sekuntia siinä meni, kunnes…

Rouva: ”Painakaapa sitä nappia!”

Minä: ”Tuota, tässä ei ole nappia, valot vaihtuvat itsekseen.”

R: ”Painakaa vain, ei tästä muuten yli pääse.”

M: ???

Tässä vaiheessa liikennevalot armahtivat minut vaihtumalla vihreiksi. Olisipa ollut riemastuttavaa saada tietää, miten tilanne olisi tuosta kehittynyt, elleivät valot olisi vielä vaihtuneet. Olisiko rouva tullut itse painamaan olematonta nappia vai ehkä painellut punaisia päin? Olisihan se järkyttävää jäädä koko illaksi jumittamaan liikennevaloihin, kun joku nulikka ei suostu painamaan sitä nappia!

PS. Lanseerasin tällaisen Viikon kuva -osion tuohon oheen. Tarkoitus siis olisi noin viikottain (mikä yllätys!) laittaa esille jokin nappaamani valokuva, joka tavalla tai toisella sopii blogin teemaan. Kuvissa saattaa olla jokin hauska sattuma tai muuten vain maininnan arvoinen tilanne.

, , , , , , , ,

2 kommenttia

%d bloggers like this: