Avainsanat: pääkaupunkiseutu

Pikareissu etelään

Tulipa pitkästä aikaa ajeltua autolla pitempää matkaa, kun piipahdin yhden yön ”syyslomareissulla” pääkaupunkiseudulla. Kokosin tähän artikkeliin lyhyitä ajatuksia ratin takaa.

Syksystä

Seurasin lähtöaamuna lämpömittaria varsin tiiviisti, sillä syksyn kylmimmät yöt sattuivat juuri noille lokakuisille päiville. Kesärenkailla varustettu auto sai miettimään tarkemmin, mihin aikaan matkaan lähtee. Päätinkin, että ajomatka on syytä aloittaa vasta aamupäivällä, jotta sää ehtii hieman lämmetä. Näin kävikin, eikä liukkautta esiintynyt. Välillä auto vilkutteli tosin lumihiutaleen kuvaa näytössä, kun lämpötila laski hetkellisesti kolmen plusasteen tietämille. Liukkausvaroitus on varsin hyvä ominaisuus autossa, koska pitkällä matkalla lämpötilan muutoksia ei välttämättä muista seurata lämpömittarista.

Ohittamisesta

Virolaisilla kilvillä varustettuja autojakin näkee nykyään paljon liikenteessä, koska maatamme rakennetaan ahkerasti. Nelostiellä minut ohitti yksi tällainen auto. Ohitustapa muistutti minua niistä netissä näkemistäni videoista, joissa venäläiset autoilijat ohittelevat toisiaan ihan miten sattuu.

Viron rattimies ei juurikaan ohitettavaa kunnioittanut. Reipasta vauhtia aivan takapuskuriin kiinni. Kyttäämistä. Lopulta pieni rako tulee ja virolainen tunkee väkisin ohi. Sivupeilit melkein kopsuvat toisiinsa, sillä virolainen ajaa vain puoliksi vastaantulijan kaistalla. Ohitettava saa siis väistää pientareelle. Lopulta eestiauto palaa takaisin omalle kaistalle aivan minun keulani eteen. Tiputan vakkarin pois päältä painamalla jarrua. Tunnen, että henkilökohtaista koskemattomuuttani ja autoni ympärillä olevaa näkymätöntä reviiriäni on loukattu. Vähän sama tunne, jos joku tulee seisomaan liian lähelle kassajonossa. Epämiellyttävää ja liikenteessä vaarallistakin. Huvittavinta oli kuitenkin se, että ohituksen jälkeen virolaisella ei ollutkaan enää kiire vaan etenimme samaa vauhtia monta kilometriä. Pitiköhän vain näyttää? Jotain hän totta tosiaan onnistui näyttämään…

Taukopaikoista

Olen aiemmin kertonutkin, että pyrin yleensä välttämään ABC-ketjun sieluttomia sulattamoja (nk. liikenneasemia) ja suuntaamaan kulkuni pienemmälle taukopaikalle. Nyt pidin taukoni Tuuliharjan Nesteellä Orimattilassa. Piti ihan tarkistaa aseman nimi netistä, koska saman tien varressa on myös Tuuliruusun asema ja vieläpä samaa ketjuakin ovat. Ei ihme, jos nimet meinaavat sekoittua.

Noh, kahvi oli ”harjassa” huonoa, mutta tauko oli paikallaan. Tunnelmaa ei piristänyt lainkaan se, että sukulainen soitti Roomasta ja kertoi päivän tapahtumista saapasmaassa. Vatikaanissa oli kuulemma tepasteltu hellerajan tuntumassa. Roomasta varmasti sai kunnon kahviakin… Kävelin tihkusateessa kärrylleni ja jatkoin nyrpeänä matkaani.

Vatsanpohjan kutinasta

Vaikka pidänkin itseäni melko kaikkeen tottuneena kuljettajana, pääkaupunkiseudun lähestyminen ja oikeiden liittymien bongaaminen toivat vatsanpohjaan pientä myllerrystä. Sen verran erilainen ja automäärältään suurempi liikenneympäristö on kuitenkin kyseessä. Mutta yksin ajellessa vailla aikatauluja ja suuria suorituspaineita tyydyinkin kruisailemaan kaikessa rauhassa. Monenkohan taksi- ja jakeluautokuskin päivän onnistuinkaan pilaamaan nopeusrajoitusten mukaan ajamalla…

Minikiertoliittymistä

Helsingissä reitin varrelle osui monta minikiertoliittymää, eli sellaista liikenneympyrää, jossa keskisaareke on lähes olemattoman pieni. Osa näistä oli tietöiden vuoksi rakennettuja väliaikaisia, mutta osa ihan ”kiinteitä”. En aivan ymmärtänyt näiden tarkoitusta, sillä tietyistä suunnista ajettaessa miniympyrässä ei tarvitse hidastaa vauhtiaan eikä kääntää rattia. Siis aivan kuin ympyrää ei olisi lainkaan. Näinköhän ympyrän väistämissäännöt toteutuvat noissa pienissä rinkuloissa? Vilkkua niissä ei ainakaan kukaan näyttänyt käyttävän.

(Psst! Kiertoliittymäfanin kannattaa lukaista Tekniikan Maailman numeroa 19/2011. Siellä on lisää juttua ympyröiden ihmeellisyyksistä.)

Peräkärryistä

Moottoritiellä silmään osuivat myös peräkärryt. Kuinkahan moni peräkärryä vetävä tietää, että yhdistelmän suurin sallittu nopeus on 80 kilometriä tunnissa? Yhden kuormajuhdan poliisimoottoripyörä olikin ohjannut sivuun ja arvatenkin ylimääräisen varikkokäynnin syynä oli juuri ylinopeus. Peräkärryllisten nopeudet tuntuivat olevan motarilla 90:n ja 115:n välissä.

Matkaseurasta

Paluumatkalla ei sentään tarvinnut matkustaa aivan yksin. Autossa takamatkustajana oli jotain pientä tuliaista espoolaisesta Sellon Pyörästä. Mutta nyt tuntuu siltä, että tuo ansaitsee ihan oman juttunsa…

Mainokset

, , , , , , , , , , , , , ,

5 kommenttia

Pääkaupungin pyörteessä

Vene 09 -näyttely antoi loistavan syyn viikonlopun mittaiselle Helsingin-matkalle. Veneiden perään kuolaamisen lisäksi suunnitelmissani oli harrastaa valokuvausta siinä sivussa. Samalla pääsisin tutustumaan pääkaupunkiseudun liikennekulttuuriin; vaikka olenkin ollut ajokortin onnellinen omistaja jo kesästä 2005, en ole kertaakaan ajanut autolla Helsingissä. Jostain syystä olen aina ollut matkustajan roolissa Stadissa liikkuessani.

Menomatka

Vanhempani koukkasivat Jyväskylän kautta ja ottivat minut kyytiinsä. Tai no – minulle lankesi kuljettajan rooli välille Jkl-Hki, mistä en ollut yhtään harmissani. On ollut jännä huomata, miten vanhempani yleensä automaattisesti olettavat, että jos minä olen matkassa mukana, niin silloin olen kuljettajana. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että autokoulun jälkeen halusin ajaa mahdollisimman paljon saadakseni kokemusta. Ilmeisesti ajamisen taito on nyt sen verran hyvin jo hyppysissä, että kyydissäni on miellyttävää olla. Matkamme alkoi siis Jyväskylästä nelostietä etelään. Lusista liityimme moottoritielle ja siitä sitten huristelimme Lahden ohi Helsinkiin. Menomatka sujui oikein rattoisasti, liikennettäkään ei kovin paljoa ollut. Pari asiaa pitää kuitenkin mainita.

Joillekin autoilijoille moottoritielle liittyminen tuottaa vaikeuksia. Kun Jyväskylästä päin tultaessa liitytään etelään vievälle Lahden moottoritielle, ajetaan yli puoli kilometriä loivasti kaartuvaa liittymiskaistaa. Heti kaistan alkupäässä on nopeusrajoitusmerkki 100 km/h. Pitkän kaistan tarkoitus on siis antaa autoilijoille mahdollisuus kiihdyttää moottoritienopeuteen, jotta liittyminen moottoritien liikennevirtaan onnistuisi vaivattomasti. Edessäni ajanut autoilija päätti kuitenkin pitää kiinni valitsemastaan kuudenkympin nopeudesta. Moottoritie lähestyy, eikä vauhti kasvanut. Kirosin mielessäni, että luvassa on suuria vaikeuksia, kun moottoritietä ajavien ja kiihdytyskaistalla olevien nopeusero hipoo 40 km/h:ssa. Rampilla hidastelevan auton takana tuleville tilanne on todella vaarallinen ja peräänajon riski suuri: samaan aikaan pitäisi seurata sopivaa väliä motarilla ja toisaalta katsoa, mitä edellä ajava tekee. Pahimmillaan jotkut vielä jarruttavat kiihdytyskaistalla, mikä vie liittymisestä viimeisetkin turvallisuuden rippeet. Onneksi tällä kertaa moottoritien liikennevirrassa oli sen verran väliä, että hidastelija, minä ja takanani tullut kolmas auto pääsimme jokseenkin turvallisesti liikenteen sekaan.

Lounasta oli mukava syödä Neste Motorestin Tuuliharja -nimisellä huoltoasemalla Orimattilassa. Aivan liian usein tulee mentyä ABC-asemille, joissa saa kärsiä ihmismassoista ja jonoista. Tuuliharja ei ole mitenkään syrjässä moottoritieltä, mutta paljon rauhallisempi kuin monet kilpailijansa. Söin lounaaksi päivän pizzan; mausta ja nopeasta valmistusajasta päättelin sen olevan jonkin sortin puolivalmiste. Nälkä kuitenkin lähti, mikä on kai huoltoasemaruokailun ensisijainen tavoite. Autolle piti juottaa Lasolilla maustettua vettä, sen verran likaista puuhaa on ajella talvisella moottoritiellä. Hondalla kun on vielä paha tapa huuhdella valoja joka kerta, kun tuulilasia pestään. Näin nestettä kuluu yllättävän paljon. On toki hyvä, että valoteho ei pääse kurasta heikkenemään, mutta pesu joka tuulilasin huuhtelulla on turhaa. Oma kytkin ajovalopesimille tai pesu vaikkapa joka kolmannella tuulilasin pesukerralla olisi hyvä ratkaisu. Rahoistani tarkkana ihmisenä huomasin myös, että litrahintaa katsottaessa kahden litran pullo Lasolia oli kalliimpi kuin yhden litran pullo. Paljousalennuksia ei siis Lasolin kohdalla tunneta.

Stadissa

stadi1

Olin jokseenkin jännittynyt ensimmäisestä tutustumisestani pääkaupunkiseudun liikenteeseen. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva, että Helsingissä liikenne on rytmiltään paljon nopeampaa ja liikennetilanteet tulevat eteen muuta maata vauhdikkaammin. Kuljettajalla on paljon enemmän havaittavia asioita liikennemerkkien, kaista-ajon, raitiovaunujen ja lukuisten muiden autojen vuoksi. Osittain näin onkin, mutta näin jälkikäteen en sanoisi Stadin olevan loppujen lopuksi kovinkaan hankala liikenneympäristö. Ulkopaikkakuntalaisen vain pitää muistaa havainnoida riittävän kauaksi, jolloin ympäristö hahmottuu paremmin. Omaa ”taakkaani” oli helpottamassa navigaattori, joka kertoi minne päin mennä. Kokemukseni mukaan navigaattorista on ensikertalaiselle korvaamatonta apua, kun ei tarvitse pohtia, pitääkö kääntyä jo tästä vai seuraavasta risteyksestä. Aivokapasiteettia jää siis enemmän muun liikenteen tarkkailuun, kun suunnistaminen jää laitteen huoleksi. Samoin, jos ajaakin vahingossa väärää kaistaa pitkin, ei tarvitse alkaa panikoida ja yrittää väkisin toiselle kaistalle, kun tietää, että navi laskee kohta uuden reitin. Navigaattori vähentää siis jonkin verran stressiä.

Olin iloisesti yllättynyt Helsingin keskustan pysäköintimahdollisuuksista. Automme vietti aikaansa P-Kluuvissa, eli pysäköintiluolassa keskustan alapuolella. Pysäköintitiloihin oli helppoa ajaa, ne olivat siistejä ja opastus oli selkeää. Hienona oivalluksena oli se, että sinne tänne oli ripoteltu huoltoasemilta tuttuja ikkunanpesuvälineitä. Pysäköintitiloista ei siis tarvinnut poistua tuulilasi kuraisena. Jännää oli ajatella myös tilojen suuruutta. Korkeita halleja pitkien ajoluiskien varrella kymmenien metrien syvyydessä maan alla. Helsingin maanalaisesta yleiskaavasta saa hieman käsitystä siitä, millainen ”myyrien kaupunki” varsinaisen kaupungin alla sijaitsee. Tunneleissa oli oikeastaan aika kiehtovaa ajella.

stadi3

Ajelu Helsingissä kumosi aika tehokkaasti ennakkoluulojani ruuhka-Suomen liikenteestä. Ajotyyli ei poikennutkaan kovin paljoa muusta Suomesta, vaan maalaistollokin pärjäsi liikennevirrassa autoineen. Ehkä vaikeimmaksi asiaksi koin kaista-ajon, koska monissa paikoissa ensin samaan suuntaan saattaa mennä monta kaistaa, jotka sitten jakautuvat ”yllättäen” kaikki eri suuntiin. Pari kertaa ajelenkin vääriin suuntiin, mutta navin avulla sitten kiersin korttelin ja yritin uudestaan. Jos ajaa väärään suuntaan, on parasta rauhoittaa tilanne ja miettiä reittiä uudelleen. Vaaratilanteita en onneksi aiheuttanut, mutta yhdessä risteyksessä en huomannut olevani väistämisvelvollinen oikealta tulevaa henkilöautoa kohtaan. Onneksi pienellä nopeudella liikkunut vastapuoli teki minulle tilaa. Tietenkin olin itselleni vihainen tällaisesta aloittelijamaisesta virheestä. Varmasti paikalliset tietävät, missä paikoissa ulkopaikkakuntalaisilla on vaikeuksia, mutta sehän ei tarkoita vastuun siirtymistä stadilaisille. Samoilla säännöillähän sitä koko maassa ajetaan.

stadi2

Paluumatka

Paluumatka olikin sään osalta päinvastainen kuin menomatka. Reitti oli täsmälleen sama, mutta nyt taivaalta satoi vaihtelevasti vettä, räntää ja lunta. Moottoritien oikeanpuoleinen kaista pysyi hyvässä kunnossa, mutta ohituskaistalle kertyi jonkin verran sohjoa. Matkan edetessä ohituksia ei enää mieli tehnyt tehdä, kun auto selvästi ”laittoi vastaan” sohjossa. Siksipä hieman ärsytti, kun edellä ajavilla nopeudet vaihtelivat paljonkin ilman syytä. Yleisestikin ottaen moni ohitus voitaisiin välttää, jos autoilijat keskittyisivät enemmän nopeutensa tarkkailuun. Taitaa vain olla niin, että kun keskittyy kuuntelemaan radiojuontajan juttuja tai vieressä istuvan kaverin tarinoita, nopeus saattaa tipahtaa merkittävästikin kuljettajan huomaamatta.

Nelostiellä sää huononi Jyväskylää lähestyttäessä, mutta edelleen keli oli sitä ”normaalia talvikeliä”. Erikoista oli huomata, että vaihtuvat nopeusrajoitukset olisivat antaneet ajaa edelleen satasta, vaikka lumisateen ja tienpinnan kunnon mukaan 80 km/h:ssa olisi ollut ehdoton maksimi. Onneksi omaa järkeään käyttävät autoilijat osasivat suhteuttaa nopeutensa keliin, eikä kukaan sokeasti luottanut nopeusrajoituksiin. Vastaantulleen aura-auton jälkeen nopeusrajoitukset vaihtuivat kahdeksaankymppiin. Liekö aura-auton kuljettaja hätistellyt vaihtamaan tauluihin maltillisemmat lukemat? Omissa silmissäni vaihtuvien nopeusrajoitusten luotettavuus hieman heikkeni.

Jyväskylään saapuessamme taivaalta satoikin jo suuria lumihiutaleita ja maisema oli mitä talvisin. Helsingin suolasohjoiset kadut olivat enää mukava muisto menneestä viikonlopusta.

, , , , , , , , , , , , , ,

5 kommenttia

%d bloggers like this: